Tärähtäneitä kuvia puolikkaista lapsista | Blogin tarina

Sain pizzicato blogista sellaisen haasteen että huh huh! Hän on kirjoittanut aivan mielettömän tarinan blogin aloittamisesta sekä historiasta ja tajusin sitä lukiessa, etten pystyisi samaan, edes lähelle. Koko anana blogin historia on aivan sumussa koska olen jotenkin elänyt niin hetkessä että kun ne asiat ja tapahtumat ovat tallentuneet blogiin ”Julkaise”-nappulaa painamalla, olen siirtynyt jo seuraavaan hetkeen. Oli niin mielenkiintoista lukea tarinaa blogin takaa, että tartuin kuitenkin haasteeseen ja seuraavassa yritän tiivistää kuuden vuoden blogitarinan fiiliksiä ja taustojakin teille luettavaksi.

syyskuu 2009

The internet oli minulle pitkään hieman negatiivissävytteinen paikka. Täytyy muistaa etten ole ihan junnu enää vaan jo 38-vuotias (edit. olen kuulema 38) ja Internet tuli tutuksi vasta lukiossa. Joku aika ennen blogin aloittamista elin vielä aikaa, kun vasta vähän aiemmin netissä oli mielestäni lähinnä kaikki oudot tai yhteiskuntahaasteelliset ja ne oikeat ihmiset ja järkevä elämä tapahtui vain in real life, juu nou. Netti oli siis tullut jo pysyväksi osaksi arkea mutta että että jotain blogeja… ei yhtään mun juttu.

syyskuu 2010

Jotenkin sittemmin eksyin Elohiiri-blogiin ehkä vuonna 2008 ja se avasi silmäni jollekin uudelle. Siellä kahden pienen lapsen äiti eli kotiäidinarkea ja otti kuvia ihan yksinkertaisimmista asioista: pyykkikasoista, lastenvaatteista, uusista löydöistä, liikkuvista lapsista. Olimme muuttaneet hieman aiemmin vanhaan lapsuuden kotiini Tapiolaan ja edessä oli kolme vuotta kotiäitinä. Siinä kohtaa visualisti heräsi ja ilmoitin miehelle että haluan opetella valokuvaamaan ja ostaa kameran. Alun perin kuvia laitettiin kuvapalveluun läheisten katseltavaksi mutta huomasin pian haluavani joskus kuvan lisäksi sanoa jotain… olinko siis sittenkin aloittamassa blogia?

2009 blogeja todella vähän ja seurasin itse sitä yhtä, ehkä kolmea. Silti halusin pitää anonymiteetin ja blogata pinnallisemmin. Jiitä oli kutsuttu pompuksi kuusikuukautisesta ja bella näytti ihan Padmelta (Star Wars) kun saparot otettiin pois, joten nuo tuntuivat luontevilta kutsumanimiltä lapsille myös blogissa. Blogista ei tullut nana koska lempinimeni oli jo varattu joten laitoin nimen eteen a:n ja kukapa olisi arvannut että muutaman vuoden jälkeen sinne sun tänne mennessä saan kuulla ”Siis sähän olet SE anana!”. Niin, kukapa olisi arvannut että bloggaus vie mennessään ja osoittautuu täydelliseksi harrastukseksi visualisti-kotiäidin arkeen. Ja minähän elin arkea ja otin kuvia. Kuvia pyykkipojista, kuvia arjesta, kuvia ihanista vaatelöydöistä ja vaatekaapeista, tärähtäneitä kuvia puolikkaista lapsista. Ei kauaa myöhemmin sain huomata että käsitykseni netissä pyörivistä ihmisistä ei ollut täysin tuulesta temmattu kun myös minun blogini, minut sekä lapseni revittiin kappeleiksi keskustelupalstoilla. Sain kuulla ketjusta lukijalta, niin kuin niistä muistakin monesti vielä sen jälkeenkin.

syyskuu 2011

Kun kävin katsomassa sen ketjun, olin aivan sanaton ja elin hetken varpaillani. Pelkäsin että joku hyppää kesken ulkoilun puskasta haukkumaan lapsiani ja jouduin miettimään miten suhtaudun koko asiaan. Lopulta tein päätöksen jota en ole katunut, jatkan bloggaamista ja pysyn pois palstoilta, vaikka nyt tiedostinkin sellaisten olemassa olon. Minulta on kysytty monesti miten voin olla välittämättä kirjoittelusta ja se onnistuu kun sisäistää sen, että itse ja omat läheiset tietävät asioiden oikean laidan ja kaikki muu on vain arvailua ja väritystä. Se että olen blogannut kuusi vuotta ja en ole ottanut kantaa palstakirjoitteluun on todennäköisesti antanut minusta vähintään ylimielisen vaikutelman mutta jokaisen omassa harkinnassa on millaisia mielikuvia luo omassa mielessä tuntemattomista ihmisistä. Samalla kuitenkin vahvistui päätös siitä että haluan pitää blogin kevyenä ja pinnallisena, rakkaudesta elämään ja valokuvaamiseen –niihin hetkiin kun näkee pilven joka näyttää ihan juovalta elefantilta. En myöskään olen lopettanut blogia tällä välin, enkä edes ”uhkaillut sillä”, ehkä sekin on vähän poikkeuksellista tämän ikäiselle blogille.

Olin kotona siihen asti kun tyttö täytti kolme ja bloggasin ahkerasti. Töihin palaamisen jälkeen tahti on hiipunut tasaisesti. Ensin oli vain työt ja päiväkoti mutta pikkuhiljaa arkea alkoi täyttää myös lasten harrastukset. Vaikka blogi on pääasiassa koostunut niistä pienistä yksityiskohdista jotka jäävät helposti huomaamatta kaiken kiireen keskellä, on joskus on menty hieman pintaa syvemmällekin. Olemmehan me kaikkien kohdallemme sattuneiden tapahtumien summa ja en voi vähätellä sitä miten jotkut asiat vaikuttavat edelleen arkeemme. Vuonna 2010 kerroin esikoispoikamme kuolemasta täällä ja välillä, kun blogi on mennyt vallan harttaraksi, olen yrittänyt rivien välistä kertoa että asioissa on aina enemmän kuin se yksi puoli ja se mitä näkyy ulospäin.

syyskuu 2012

Blogissa on retkeilty, ulkoiltu, tehty käsitöitä ja kutsukortteja, aloitettu uusia harrastuksia, löydetty sopivia vaatteita, opeteltu pukeutumaan oikein, annettu vinkkejä paikoista, merkeistä, tekemisestä ja toivon mukaan oltu myös vertaistukena tai kahviseurana. Jossain välissä koko blogiskene karkasi käsistä ja mukaan tuli kaupallisuus. Se alkoi varkain, sain itse valtavan laatikollisen vaatteita Nova Starilta enkä edes tiennyt kuka ne lähetti mitä tehdä niillä, joten arvoin ne lukijoille ja postittelin omalla kustannuksella. Päätin silloin että markkinameininki ei ole minun juttu, tämä blogi pysyy minun omana ja alekoodittomana. Olen käyttäytynyt huonosti ja myönnän että olen saanut lukemattomia tee-näin-ja-noin ja saat-sitä-ja-tätä ja laita-vielä-tämmönen-ja-tollanen –viestejä mihin en ole vastannut mitään. Yhtä paljon on tullut niitä viestejä joihin olen vastannut ”ei kiitos”. Ja muutama sellainen viesti mihin olen vastannut: Kuulostaa mielenkiintoiselta, millaista yhteistyötä olitte ajatelleet?  Olen tehnyt yhteistyötä mm. crocsin, Reiman, TitTyyn ja Plastexin kanssa ja joka kerta miettinyt asian juurta jaksain. Lähtökohtana on ollut se että lukijat saavat pyyteettömästi jotain ekstraa arkeensa, jotain mikä saa hymyn huulille. Kun blogiportaalien maihinnousu alkoi, sain kutsuin Indiedays Inspirationiin ja minulla liittymisen ehtona oli mainoksettomuus, onneksi sellainenkin vaihtoehto oli. En ole halunnut unohtaa miksi aloitin.

Vaikka bloggaustahti on harventunut arjen kiireistä johtuen, on bloggaaminen minulle edelleen rakas harrastus. Se on hetki kun voin uppoutua kuviin ja tehdä jotain uutta ja ihan omaa, antaa muille jotain pyytämättä mitään. Olen itse lopettanut monien blogien lukemisen koska valitettavan moni blogi on täyttynyt yritysten yhteistyömainoksista mutta onneksi joukosta löytyy vielä niitä joissa fiilis on kuin 2009, suorastaan nostalginen. Olen vanha ja pidän yksinkertaisista asioista. Näissä  blogeissa yritän vierailla aina kuin mahdollista ja ehtiä jättämään sanasen, vaikka aivan liian usein jää jättämättä. Niinpä, ennen blogimurrosta tämäkin oli paljon vuorovaikutteisempaa mutta en voi valittaa koska itse syyllistyn aivan samaan – aivan liian usein kauniit ajatukset jää omaan mieleen eikä sinne kommenttiboksiin mihin kuuluisivat.

syyskuu 2013

2013 oli meidän perheelle merkittävä vuosi ja ehkä jonkunlainen taitekohta blogissakin. Emme ainoastaan muuttaneet kaupungista maalle, kerrostalosta omakotitaloon mutta lapset ja mies matkustivat ensimmäistä kertaa jenkkeihin. Olen itse monikansallisesta perheestä joten olin suorastaan liikuttunut jo matkasuunnitelmia tehdessä ja se että ostimme samaan aikaan (siis oikeasti samaan aikaan) talon, veti kyllä pohjat arkimullistus-saralla. Reissu onnistui yli odotusten ja muuttoa emme ole katuneet päivääkään. Vähän kuten mieheni vitsaili muuton aikaan, olen sittemmin muuttunut kutovaksi kissamummoksi sillä perheeseemme on tullut kaksi superkissaa ja kaiken vapaa-ajan (minkä?) tunnun viettävät neulontatuolissa nietos ja diego vieressä. Siinä missä lastenvaatepostaukset ovatkin vähentyneet, ovat neulepostaukset lisääntyneet. Samoihin aikoihin aloitin Instagrammin käytön ja onpa sekin vaikuttanut blogiin. Olen vallan koukussa Instaan ja jo ajat sitten hyväksynyt että kuvien laatu on huono mutta sepä ei instan pointti mielestäni olekaan. Moni asia mikä olisi ennen saanut postauksen blogissa, on nyt kuva Instagrammissa koska kiirekiirekiire mutta kuvat♥kuvat♥kuvat♥!

Nykyisin lapsien kanssa myös retkeillään huomattavasti vähemmän mutta harrastetaan sitäkin enemmän. Lumilautailemme yhdessä ja sen lisäksi mm. tennis ja luistelutreenikuskaukset pitävät suurimmaksi osaksi yksinhuoltaja-arkeni kiireisenä. Kaikelle tuntuu olevan aikaa vähän liian vähän, siksi päätin vielä paneutua tänä keväänä siinä mittakaavassa pihanhoitoon että se veti hiustupsuineen minut mukanaan. Keväällä lentääkin puikot syrjään ja kontataan tunnistamassa uusia lajeja pitkin tonttia. Hiljattain totesin miehelleni (Bauhaussin taimipihalla) että aiemmin kiersin vaatekauppoja ja tiesin mistä on missäkin millä hinnalla ja nyt minut löytää ulkopihoilta ja parhaat aletärpit löytyy Honkkarin tarjouslehdestä.

syyskuu 2014

Olen päässyt seuraamaan läheltä todellista blogi-sekä somemurrosta. Bloggaaminen on antanut minulle todella paljon viimeisen kuuden vuoden aikana mutta myös vaikuttanut moniin ihan perusasioihin. Muutamia vuosia sitten aloin tietoisesti vähentämään kuluttamista koska blogeja paljon lukevana, alkoi se osta-osta-osta-mantra tulla korvista ulos. Olen varmasti saanut myös sellaisia vinkkejä blogeista joita en ikinä olisi keksinyt itse ja se onkin yksi niistä alkuperäisistä syistä miksi innostuin bloggaamisesta –oli kiva saada vinkkejä ja vielä kivempi jalkaa niitä, koskivat ne sitten lattian maalaamista tai hyvää haalaria. Bloggaamisen myötä olen huomannut miten erilailla eri ihmiset voivat nähdä ja ymmärtää saman asian ja valitettavasti myös päässyt tutustumaan ihmisten suvaitsemattomuuteen sekä ennakkoluuloisuuteen. Ehkä antoisinta on ollut lukijoiden oivaltavien ja sydämellisten kommenttien lisäksi huomata miten olen onnistunut myös ymmärtämään ja kehittämään itseäni enemmän blogin myötä. Viimeisen vuoden ajan olen mm. pyrkinyt muuttamaan arkea vähän vähemmän kiireiseksi koska olen täysin kyllästynyt aloittamaan postauksia selittelemällä miksi en ole ehtinyt postaamaan pitkään aikaan. Vaikka aikaa ei ole enemmän tai tekemistä vähemmän, olen oppinut ehkä käsittelemään kiirettä eri tavalla. Kaiken kaikkiaan anana blogin kanssa on kuljettu aivan valtava matka mutta keskellä elämäähän tässä ollaan ja vielä ihan keskeneräisenä.

Tiedän että kiire on kiire, mutta ilahtuisin suuresti jos te, jotka täällä käytte lukemassa, huikkaisitte vaikka moit kommenttiboksiin. Olisi myös mielenkiintoista lukea jos ehditte kertoa mistä asti olette lukeneet blogiani tai mitä kautta eksyneet tänne. Kävin itse koko blogin läpi ennen tätä julkaisua ja hymysä suin luin kommetteja ja muistelin blogin matkalla kohtaamiani lukijoita. Jos joku kysymys on askarruttanut takaraivossa, niin nyt on hyvä hetki kysyä! Vaikka, miksi kirjoitan monet jutut pienellä vaikka ne kuuluu kirjoittaa isolla. 

Villasukkia en uskalla luvata arvontapalkinnoksi kommenttiboksiin ehtiville mutta suklaalevyn ainakin, eli jätäthän sähköpostiosoitteen ja varmuuden vuoksi sukkakokosi.

syyskuu 2015