Rakkaudesta jälkipolven harrastamiseen

Kirjoitin taas pöytälaatikkoon sellaisen kantaa ottavamman harrastuspostauksen. Se keskittyi ehkä enemmän ihmettelemään meidän aikuisten käytöstä kuin hekumoimaan lasten ja nuorison harrastamista. Jätetään se sinne pöytälaatikkoon ja mietitään mielummin, mitä kilpaharrastus on tuonut meidän perheeseen viimeisen kolmen vuoden aikana.

Nuoriso edelleen luistelee, J lätkää ja bella muodostelmaa. Ja minusta se on ihanaa. Harrastamisen hyviä puolia on lukuisia ja vastakohtana on sitten niitä ei niin ihania puolia. Niistä mainittakoon satunnaiset loukkaantumiset tai rasitusvammat … ja vanhempien kutistuva oma aika ja aamuheräämiset. Onneksi loukkaantumisia on ollut vähän, rasitusvammoja siedettävissä määrin, omaa aikaa ei nimeksikään ja herään nykyisin ilman kelloakin kuuden aikaan, eli ei paljoa haittaa aamutreenitkään.

Olemme myös saaneet seurata vieressä, kuina teini-ikäisten mielenkiinto harrastamiseen ehtyy. Ei niinkään Jiin suhteen vaan niin, että joukkueen pitäminen kasassa tuossa ikäluokassa tuottaa selkeästi seuralle vaikeuksia. Onneksi joukkue kuitenkin löytyy ja sieltä löytyy toistaiskesi myös riittävästi motivoituneita pelaajia. Olen myös suunnattoman iloinen siitä, että J käy treeneissä ja elämäntavat ovat ainakin meidän vanhempien silmään vähintäänkin kunnolliset. Tänä vuonna kundille tulee 17 vuotta täyteen, eli ihan pienestä miehestä ei tässä kohtaa enää ole kyse. Kun minä aloitin bloggaamiseen, oli tilanne vallan eri.

bellan luistelu-harrastushan lähti viattomasti luistelukoulusta. Mietin joskus, että olisinko vienyt hänet kuusivuotiaana luistelukouluun, jos olisin tiennyt, että muutama vuosi myöhemmin olemme tässä. Leikkimielisesti sanoisin, että no en hitossa mutta oikeasti, olisin. Hän ei ole ainoastaan oppinut luistelemaan mutta saanut myös uusia ystäviä. Jo valmiiksi erittäin oma-aloitteinen ja itsenäinen pikkutyttö, on muuttunut vaativaksi ja oman arvonsa tuntemaksi nuoruusikää aloittavaksi päättäväiseksi neidiksi. Luistelun kurinalaisuus sekä onnistumiset ja pettymykset ovat varmasti antaneet osansa luonteeseen ja kenties siksi, tyttö huolehtii erinomaisesti mm. koulustaan eikä korviini ole kantautunut juurikaan esimerkiksi erimielisyyksiä kavereiden kanssa. Toistaiseksi tyytyväisyyttä tuntien ja teini-ikää kauhulla odottaen.

Allekirjoittanut on itse ollut nyt tämän kauden bellan joukkueen jojona. Uusi aluevaltaus sekin ja aika on mennyt nopeasti. Meitä on jojo-tiimissä useampi henkilö jonka ansiosta työkuorma ei ole ollut kohtuuton vaan jokainen on kantanut kortensa kekoon. Valitettavasti kun olet toisen harrastuksessa enemmän mukana, tarkoittaa se sitä, että toisen harrastus jää väkisinkin vähemmälle huomiolle. Katsonkin ensi kauden alussa mitkä tehtävät istuvat omaan aikatauluihin, sillä nyt jo kolme vuotta on menty bellan luistelun toimihenkilötehtävien ehdoilla. Tällä kaudella jää taakse myös minorisarja ja bellan joukkue jatkaa lähes nykyisessä koonpanossa noviiseihin kaudelle 2018-2019.

Vaihtaisinko päivääkään pois? En vaihtaisi. Toivon, että niin bella kun Jiikin muistavat miksi aloittivat harrastamisen ja jatkavat luistelua mahdollisimman pitkään. Ei välttämättä kilpaillen mutta edes vapaa-ajalla arkea tasapainottamassa. Ja luulen, että nyt olisi jo aika kalenteroida äidillekin aikaa omaan harrastukseen, taidankin laittaa keväällä kyselyä paikalliseen tennisseuraan.

Kisapäivä

Illalla uni ei tule ihan yhtä helposti kuin yleensä. Mielessä pyörii onnistumisen ja epäonnistumisen mahdollisuudet ja etenkin jännitys. Se pieni kupliva tunne, joka hetki hetkeltä voimistuu vatsanpohjalla. Aamulla äiti herättää kevyesti tönäisemällä olkapäähän, ”Nyt pitää nousta, laitetaan hiukset”. Kylpyhuoneen pöydällä on pinnien, meikkien ja muotoilutuotteiden seassa äidin iso muki kahvia. Vesisuihku tuntuu kylmältä paljasta ihoa vasten, joka vasta heräilee pitkään ja tapahtumarikkaaseen päivään: ”Äiti, mä laitan tän pyyhkeen ympärille kun toi vesi muuten kylmettää mua”. Pitkillä vedoilla vedän nutturan ponnaria tiukemmalle ja mielessä pyörii kampauskoulutuksen neuvot, että muotoilutuotteissa enempi on parempi. Kello tikittää vääjäämättä lähemmäksi puoli seitsemää, mutta mieli on pidettävä rauhallisena, sillä hätiköimällä ei tule hyvää. Viimein kampaus ja kisameikki ovat kunnossa.

Aamujään treenivaatteet sujahtavat nopeasti päälle ja kisalaukku on pakattu jo illalla. Äiti vielä muistuttaa tärkeimmistä; onhan luistimet,  kisapuku ja -sukkikset mukana? Joo joo, mennään mennään. Onneksi jäähallilla kukaan ei kiinnitä huomiota kuljettajan räjähtäneeseen ulkonäköön tai vähintäänkin kotoisiin vaatteisiin kun murahdan huomenet. Kerran näin Matinkylän jäähallilla eräänkin lätkämamman parkkiksella autossa odottelemassa kasvonaamio kasvoissa, jäähalleilla on varmasti kaikki nähty. Hyvin se kulta menee, nähdään Riksussa, moi moi!

Tiedän, että muutama tunti myöhemmin bussi on saavuttanut Riihimäen ja alkuverkat tehty. Pukkarissa on tsempattu ja jännitys on vaihtunut odotukseen ja yhteenkuuluvuuden tunteeseen. Mekin olemme tulleet Riihimäelle ja katsomossa odottaa jo joukko tuttuja kasvoja. Odotamme sitä hetkeä, kun kuukausien kuljetusstressi ja väsymys unohtuu ja muistamme mistä tässä on oikeasti kyse. Kaikki kilometrit, mokkapalat, yölliset ompelut ja ajalliset satsaukset palkitaan 21 leveällä hymyllä kun ohjelman alkutahti kajahtaa kaiuttimesta. Seuraamme tiiviisti esitystä mutta tuomareista poiketen emme laske virheitä vaan jännitämme, meneekö kaikki yhtä hyvin harkoissa. Viimeistään myllyssä, on meillä tippa silmäkulmassa ja ylpeys katossa.

Kisat päättyvät kaikkien sarjojen jälkeen jännittävään palkintojenjakoon ja tsemppikortit vaihtavat omistajaa. Vaikka jokainen toivoo palkintopallille, ei pettymys näy kasvoilta vaikka tällä kertaa sijoitus ei riitä mitaliin. Joukkuekaverit ja rakkaus luisteluun saa hymyn kasvoille pitkänkin päivän jälkeen.

Mietteitä lasten ja nuorten harrastamisesta ja kilpaharrastamisesta

Olen kirjoittanut blogiin useita kertoja vuosien varrella lasten harrastuksista. Koska vuosien varrella lapset ovat kasvaneet ja harrastustilanteet muuttuneet, on teksteissä myös pohdintaa asiasta usealta eri kantilta ja kokemusten muovaamia mielipiteitä. Yhteistä kaikille teksteilleni kuitenkin on henkilökohtainen myönteisyyteni lasten ja nuorten ohjattua ja jopa tavoitteellista harrastustoimintaa kohtaa. En yleensä reagoi, ainakaan blogiin asti, ajankohtaisiin ja keskustelua kirvoittaviin aiheisiin, mutta taannoin, kun näin hesarin otsikon ” Lasten kannattaisi pelailla pihalla eikä käydä monta kertaa viikossa treeneissä” (http://www.hs.fi/elama/a1465359667646), nousi mieleeni heti useita ja jopa vähän puolustuksellisiakin mielipiteitä. Tässä vaiheessa en ollut vielä lukenut itse artikkelia.

Ensimmäisenä mieleeni nousi hämmennys, sillä otsikointi mielestäni antoi välittömästi ymmärtää, että ohjatut harrastukset ja pihalla pelaaminen ovat jotenkin toisensa pois sulkevia vaihtoehtoja. Toisaalta otsikon voi myös tulkita niin, että pihalla pelaaminen ja harrastus olisi lapselle tai nuorelle sama asia. Uskon että artikkelin otsikoinnissa juurikin pyritään edellä mainittuun kärjistämiseen mutta kuinkahan monelta lukijalta jää ymmärtämättä, ettei asia ole lainkaan näin mustavalkoinen.

Kun lähdin ahmimaan artikkelia eteenpäin, olin kirjoittajan kanssa samaa meiltä monista asioista. Urheiluharrastukset ovat liian suorituskeskeisiä sekä kalliita. Harjoittelukertoja viikossa on paljon. Kilpailu on kovaa ja täynnä pettymyksiä… eiku. Tähän kohtaan kompastuin ensimmäisenä. Kyllä, kilpailemiseen kuuluu pettymykset mutta siihen kuuluu myös onnistumiset ja toisten kannustus. Mielestäni aliarvioimme vahvasti lapsia, jos keskitymme arvottamaan kilpailua sisältäviä harrastuksia sillä, että kun ei voittoa tule, tulee vain pettymys. Näin ei läheskään aina ole ja uskallan väittää että mitä nuorempia lapset ovat, sinä vähemmän se pettymys kirpaisee. Niin kuin ilot, myös pettymykset kuuluvat elämään ja vaikka niitä ei nyt tieten tahtoen tarvitse treenata, en voi keksiä parempaa paikkaa sille, kuin läheisten joukkuekavereiden tai samaa harrastusta rakastavien kilpakumppaneiden seurassa. Hesarin kirjoituksesta jäi myös mielikuva, että moni luopuisi harrastuksista 10-15-vuotiaana juurikin pettymysten takia, johon niin ikään suhtaudun hieman skeptisesti. 

Kuten etukäteen arvelin, siirtyi aihe ohjatusta harrastamisesta nopeasti urheilun kilpaharrastukseen ja argumentointi keskittyi siihen. Näinhän se monesti menee oikeassakin elämässä; ilmoitin lapsen luistelukouluun mutta lapsi päätyi lopulta kutsuttuna kehitysjoukkueen kautta kilpajoukkueeseen. Samalla olin itse muuttunut hellästi harrastukseen ohjaavasta vanhemmasta kilpaurheilutoiminnan matkustajaksi tai jopa seuratoiminna kantavakis vapaaehtoisvoimaksi. Harvempi vanhempi edes halutessaan, pystyisi pakottamaan lasta harrastamaan jotain epämukavaa. Tahtotila tulee varmasti yleensä sieltä lapsen puolelta ja lähtökohtaisesti lapset jotka haluavat kilpailla, omaavat intensiteettiä ajaa asiaansa jo nuorella iällä. Se millaiset resurssit perheellä on tarjota harrastukselle, määräävät tässä kohtaa harrastusten suunnan.

Valitettavaa on, ettei monessa paikassa pysty harrastamaan kuin tavoitteellisesti tai ei ollenkaan. Tällöin resurssit, niin ajankäytön kuin eurojenkin suhteen ovat vastaavat; lapsi potkii pihalla futista ja harrastus maksaa futiksen verran tai sitten harrastetaan seurassa ja kustannukset nousevat välittömästi moninkertaiseksi, koska seurojen tavoitteena lähes poikkeuksetta on kisamenestys. Kilpaharrastukseen tuntuu kuuluvan monen mielestä ensisijaisesti rahanmeno, pettymykset ja suuret harjoitusmäärät.

Jos kilpaharrastaminen on sitten niin kamalaa kun annetaan monesti ymmärtää, miksi sitten niin monet lapset ja nuoret sitä tekevät? Siksikö, ettei ole muuta vaihtoehtoa ja vanhemmat toteuttavat saavuttamattomia unelmiaan? No tuskin sentään, vaan koska se on antoisaa ja kivaa. Koska osalla lapsista on synnynnäinen tarve keskittyä ja harjoitella johdonmukaisesti ja koska niille lapselle ja nuorille, ei focus ole pelkästään voittamisessa vaan myös harjoittelussa sekä itse kisatapahtumassa. Uskallan väittää, että suurin osa kilpailesvista lapsista sekä nuorista harrastaa rakkaudesta lajiin.

Tasapuolisuuden vuoksi, olisi upeaa, jos me yhteiskuntana pystyisimme tarjoamaan kaikille halukkaille mahdollisuuden harrastaa ohjatusti mutta vähemmän. Valitettavasti, ainakin metropolialueilla kilpailu on kovaa ja tavoitteet korkealla, joka heijastuu suoraan seurojen toimintaan sekä yksilöiden mahdollisuuksiin. Pienemmissä kaupungeissa harrastaminen onkin monesti astetta rennompaa ja edullisempaa. Kun pysähdyn hetkeksi tähän ajatukseen, ymmärrän, että niinhän se elämässä on; valintojen ja mahdollisuuksien välimaastossa harvemmin on mahdollista saada ihan kaikkea mitä haluaa.

Mielestäni on väheksyvää ja loukkaavaa, niin kuin nuoriso sanoisi, dissata kilpaharrastajia. Kilpaharrastajat, ainakin alle 10-vuotiaina tai alemman tason kilpailijoina, elävät lähestulkoon samanlaista elämää kuin lapset joilla harrastuksia ei ole tai harrastuskertoja on vähemmän. Treeneihin käytetty aika ei yleensä ole pois pihaleikeistä tai perheen muista ulkoiluista vaan, ainakin meidän perheessä, esimerkiksi telkun katsomisesta tai tietokonepelaamisesta. Kilpaharrastaja on samanlainen lapsi tai nuori kuin muutkin ja haluaa aivan samalla lailla leikkiä ja hengailla kavereiden kanssa, oli kyse sitten nukkeleikeistä tai pallonpotkimisesta. Olisikin varsin mukavaa vaihtelua lukea joskus mediasta myös kilpaharrastuksen positiivisista vaikutuksista; vastuunkantokyvystä, säntillisyydestä, joukkuehengestä sekä ystäväpiirin laajenemisesta, vain muutamia mainitakseni.

Lapset eivät mieti terveydellisiä vaikutuksia suuntaan tai toiseen harrastaessaan ja jos lapsi tekee sitä mitä rakastaa, onko meidän aikuisten asia lopettaa harrastus pelosta loukkaantumisiin tai harrastuksen yksipuolisuuden takia. Tai onko meidän tehtävä yhteiskuntana päättää, ettei kukaan voi kilpaharrastaa jos kaikki ei voi, tai ainakin paheksua heitä jotka niin tekevät. Eiväthän kaikki edes halua urheilla ja sitä paitsi, monesti lajien kilpatreenaus on paljon monipuolisempaa kuin pintapuolisesti tarkasteltuna nähdään. Silti etenkin nuorten kilpaharrastuksista kirjoitellaan lähes poikkeuksetta negatiiviseen sävyyn, eikä siinä jää yleensä mainitsematta terveyteenkäänkään liittyvät argumentit.

Tilanpuutteen takia, jotain jää aina jotain sanomatta koska aihe on niin monimutkainen ja laaja. On helpompaa kirjoittaa, että lapset pakotetaan harrastamaan, kuin kertoa, että seurasta löytyy aina jopa useampi vanhempi, joka jopa toivoo lapsen lopettavan harrastuksen. Meidän on niin paljon helpompi tuomita ja löytää negatiivisia asioita meille tuntemattomasta asiasta, kuin myöntää, että siinä voi olla mahdollisuuksia ja positiivia puolia mistä jäämme paitsi.

Valitettavasti mustavalkoinen kirjoittelu aiheesta, ei saa ainoastaan kilpaharrastusta näkymään huonossa valossa mutta se vaikuttaa myös ihmisten asenteisiin suhtautua nuoriin harrastajiin sekä harrastuksiin ylipäätään. Valitettavan monelta ei löydy tilannetajua olla kritisoimatta asiaa nuoren harrastajan kuullen ja en voi väittää itsekään nauttivani tilanteista, joissa minun odotetaan puolustautuvan harrastavien lapsien vanhempana. Lähes aina kyräilijöillä ja kommentoijilla on harrastustoiminnasta vääriä käsityksiä, jotka tulevat ilmi kun keskustelua jatketaan. Dialogissa suurin osa vastaväitteistä polkeekin paikallaan kilpaharrastuksen ja pihalla leikkimisen vastakkain asettelussa. Harvempi näist' kriitikoista on ikinä nähnyt sitä vilpitöntä hymyä kilpailijan kasvoilla kun itse jäi mitalitta, mutta kilpakumppani tai kilpaseura voitti. Moni ei ehkä huomaa, että se pihan innokkain pihajoukkueen kasaaja pelaa palloa myös kylän urheiluseurassa ja muutaman vuoden päästä hän kenties on se, joka mahdollistaa vapaamuotoisemman harrastamisen pienille lapsille saman lajin puitteissa. Kaikessa tavoitteellisuudessaan, monet kilpailevat lapset ovat tavattoman pyyteettömiä ja tsemppi ei jää vain omiin kisoihin vaan on mukana arjessa ja myös siellä kotipihan pallokentillä.

Emme paranna kansanterveyttä tai rohkaise lapsia ja nuoria terveellisempiin elämäntapoihin kritisoimalla heitä, jotka ovat harrastusmahdollisuuksia valinneet sen tavoitteellisemman polun. Sen sijaan, meidän tulisi kannustaa tasavertaisesti lapsia liikkumaan ja harrastamaan sekä tutkia mahdollisuuksia muokata niin harrastuksia kuin harrastusmahdollisuuksiakin monipuolisemmiksi sekä tasapuolisemmiksi.

Valitettavasti alkuperäinen artikkeli ei enää ilmeisesti ole luettavissa ilman Hesarin tunnareita. Tämä kirjotus on kirjoitettua sponttaanina ajatuksen virtana kyseiseen artikkelin lukemisen jälkeen, joten teksti saattaa jäädä hieman "ilmaan" mikäli alkuperäistä artikkelia ei pääse lukemaan, sorry.

Pitkän kauden iltapäivä

Espoossa oli maaliskuussa muodostelmaluistelukauden päätöskilpailut. Kaksipäiväisiin kilpailuihin osallistui yli 100 joukkuetta ympäri maata ja pelkästään tulokkaiden sarjassa oli joukkueita 36, jaettuna kahteen sarjaan. Meidän tulokkaat, eli Porvoon Taitoluistelijoiden Ad Aurum, oli niin ikään innokkaana kisaamassa ja vielä riitti tytöissä iloa ja virtaa, vaikka pitkä kausi onkin jo takana. Olin itse nyt ensimmäistä kertaa mukana huoltajana ja olikin mielenkiinnoista nähdä myös tämä puoli joukkueurheilusta. Jokaisella kisamatkalla on valmentajien lisäksi mukana joukkueenjohtaja eli jojo sekä huoltajia. Huoltajat huolehtivat tytöistä eli siitä, että jokainen on oikeaan aikaan oikeassa paikassa oikeassa asussa sekä auttelevat tarvittaessa tyttöjä ja huolehtivat ruokailusta. Valmentajat pitävät ennen kisoja vielä alkuverkat ja käyvät tyttöjen kanssa läpi ohjelmaa.

Nuoresta iästä huolimatta tytöt osaavat uskomattoman hyvin hoitaa hommansa, käyttäytyä moitteettomasti ja tietävät mitä tehdä. Yli 20 tytön pukkarissa luulisi olevan täysi kaaos mutta jokainen tyttö tietää, että aikaa on rajallisesti ja tärkeintä on saada nopeasti kisa-asu päälle ja luistimet jalkaan.  Huoltajien tehtävä on auttaa tarvittaessa sekä viimeistellä meikit, kampaus ja teipata luistimien nauhat kiinni luistimiin. Kampaukset sekä meikkien pohja tehdään kotona ennen kisapaikalle lähtöä. Viimeisenä vielä valmentajien tsemppi ja tytöt ovat valmiina jäälle. Luistimilla toikkaroidaan vähän hallista riippuen portaita ja käytäviä pitkin, viime metrillä huoltajat keräävät suojat ja kun minuutin tarkkuudella ovet jäähallin puolelle avautuvat, on aikaa vielä vikaan tsemppiin ja tytöt katoavat jäälle. Moni katsoja näkee ohjelman ensimmäistä kertaa mutta huoltajat ja valmentajat osaavat jo seurata missä menee hyvin ja missä kohtaa on mennyt joskus ehkä paremmin. Tällä kertaa ohjelman jälkeen yksi asia oli selkeä: kukaan ei kaatunut! Lähes jokainen tyttö toisti tämän kun suojia vedettiin taas luistimiin ja matka kävi takaisin pukkariin. K U K A A N  E I  K A A T U N U T ! Muodostelmaluistelussa kaatumaton esitys ei ole mikään itsestäänselvyys sillä tässä lajissa kaatuu maailman parhaatkin.

Esityksen jälkeen saattaa olla pitkäkin aika, kun seurataan ja tsempataan muiden joukkueiden luistelua. Etenkin saman seuran joukkueiden tsemppaaminen katsomossa on olennainen osa lajia mutta myös muita joukkueita kannustetaan yhtä lailla. Tässä välissä myös yleensä syödään ja tytöillä on hieman vapaampaa ohjelmaa. Ennen palkintojen jakoa pitää kuitenkin olla kisa-asut päällä ja luistimet jalassa sillä palkinnot jaetaan jäällä. Jokainen joukkue saa nimikyltin minkä taakse jono muodostetaan ja riippuen kisapaikasta, kuulutetaan voittajien nimet tai aluksi vain kisamusiikin alku. Kun Espoon loppukilpailussa palkintojen jaossa kuului … ”pronssia saa samoin pistein 60,40… Ad Aurum” loksahti meiltä huoltajilla leuat auki ja niin kyllä tytöiltäkin. Menihän se esitys hyvin mutta, että noin hyvin! Meillä huoltajilla meni pasmat niin sekaisin, että missattiin koko mitalien jako täysin ja myöhemmin olemme jokainen katsoneet ja eläneet videolta tilanteen uudestaan moneen kertaan. Ohjelmaa ja huoltamista on harjoiteltu koko kausi mutta nyt päästiin ensimmäistä kertaa harjoittelemaan palkintojenjakoa. Ei se meiltä huoltajilta tosiaan ihan putkeen mennyt mutta kuten tyttöjen ihana valkku mitalikahveilla totesi, ehkä seuraavalla kerralla osaamme jo hurrata. Mikä paras palkinto tytöille, joiden seurajoukkueet ovat vieneet kultaa oikealta ja vasemmalta pitkin kautta ja nämä pienet sisupussit itsepintaisesti lannistumatta jaksaneet harjoitella, yrittää parhaansa ja tsempata muita! Jos häviäminen kasvattaa ja tiivistää joukkuetta, niin mikä sen makeampaa kuin palkintona mitali urheasta kaudesta ja ahkerasta työstä. Tytöt saivat kisoissa myös kunniamaininnan hienosta musiikin ilmentämisestä.

Vaikka kisakausi on nyt päättynyt ja palkintokahvit mokkapaloineen juotu, ei kausi vielä lopu. Nyt treenataan kevätesitystä ja sen jälkeen jatkuu kausi vielä kuukauden ajan hieman uusissa joukkuejaoissa. Vaikka en olisi uskonut, on minustakin vuodessa kasvanut lähes täysiverinen muokkamutsi. Lauantai-aamuna seiskalta voisi toki viettää aikaansa muullakin tavalla, kuin vääntää kiharoita kissankorviksi tai etsiä kadonneita korvaläppiä mutta kyllä se, mitä tästä harrastuksesta saa äitinäkin irti, on sen arvoista. Kyyneleet silmissä olen seurannut koko joukkueen onnistumista ja edelleen säikähdän kun joku kaatuu, oli kyse omista tai muiden joukkueiden luistelijoista. Kirsikkana kakussa on aivan mahtavat muut äidit ja vanhemmat, joiden kanssa ensin joutuu ja sitten saa tehdä yhdessä tapahtumia ja asioita lasten hyväksi. Äitinä liikuttavinta on ollut huomata miten hienosti 8-vuotias ottaa vastaan pettymykset ja nousee uudestaan tekemään parhaansa ja miten onnelliseen hymyyn huulet taipuvat kun mitali*, jonka hän muistaakseni ensimmäistä kertaa 5-vuotiaana halusi joskus saada, on nyt saavutettu. Ensimmäinen kausi takana ja toivottavasti vielä monta edessä!

* Juu nou, se ikä, kun lähes jokainen lapsi keksii, että haluaisi saada mitalin, ihan mistä vain :D
PS. Pronssiluistimet koossa 36 myytävänä (Edea Brio)!

15 minuuttia huippumallina

Minulla on ikävä valokuvausta.

Sitä että ajan kanssa voi ottaa kuvia, selata ja valita parhaat.

Sitä että selkärangasta löytyy oikeat säädät ja tilanteista saa vangittua sen oleellisimman.

Nyt on vain kuvattu kuvaamisen takia, läpi pleksien

ja läpihuutaen.

Ennen Rukan reussua,

bellan joukkueella oli joukkuekuvaus.

Ihan huippumallifiilis tuli.

Koko tällinki päälle, muutama kuva ja kotiin,

Vähän meitä nauratti.

IHANAA JOULUN ODOTUSTA KAIKILLE !

Muodostelmaluistelu - äidin näkökulma

Ainakin tulee untsikoille paljon käyttöä, eikä tarvitse manata että kalliit takit on suurimman osan vuodesta kaapissa. Sitä me muutamat vanhemmat pohdittiin viime viikonloppuna, kun istuimme kisakatsomossa muumilimut ja makkarat kädessä. Päivää oli edeltänyt noin neljän kuukauden valmistautuminen asiaan, joka suurimmalle osalle meistä oli aivan uutta. Harvempi vanhempi miettii kiekko-tai luistelukoulun ilmoittautumislomaketta täyttäessään, että parin vuoden päästä kuskataan jälkikasvua treeneihin kolmena päivänä viikossa, ommellaan iltaisin kisalakanoita ja mietitään mitä myydään seuraavassa kuussa, jotta harrastuskulut saadaan pidettyä aisoissa. Uskon että suurimmalle osalle lapsen kilpaharrastus on tullut elämän mukana, eikä kyseessä ole enää ysärin lempiteema, eli omien harrastushaaveiden eläminen lasten kautta. Niin ikään iänikuinen pohtiminen kilpaharrastuksen tarpeellisuudesta lapselle, on aivan samaa tasoa kun sitteri–keskustelu vauvapalstalla. Eihän se pakollista ole, mutta jos lapsi siitä tykkää, niin miksi ei.

Sikäli jos mielessä kävi, että muodostelmaluistelu on aika kokonaisvaltainen laji, olette aivan oikeassa. Jos alun perin ajattelinkin että lapsi kilpailee ja minä maksan, niin se ajatus on karissut viimeisen neljän kuukauden aikana täysin. Tässä kohtaa on ehkä hyvä hetki tunnustaa, että tällaiselle sosiaaliselle erakolle joukkuelajin harrastaminen on lähes yhtä luotantyöntävää kun joukkuelajia harrastavan huoltajana ja vanhempana toimiminen, mutta kyllä se vanhakin koira näköjään uusia temppuja oppii. Sain hädin tuskin suuni auki, kun ensimmäisessä kokouksessa kyseltiin vapaaehtoisia, mutta ehkä äitiäni kiittäminen, minua vaivaa sellainen velvollisuuden tunne joka estää olla osallistumatta yhteiseen hyvään. En luoja paratkoon lupautunut ruokajoukkoihin, vaan vältin sen katastrofin käsityöavuillani. Alun perin lupasin auttaa kisahuivien ompelussa ja sittemmin olen ommellut huiveja, donitseja, kisalakanan ja useampi ilta ollaan nyt korjailtu kisapukuja. Jos ennen oli tiivistä aikataulullisesti, niin nyt vielä tiivistetään, mutta kuten alussa jo vihjasin, tästä kyllä palkitaan vanhemmat parhaimmalla mahdollisella tavalla.

Joukkuelajien puolesta puhuu se, että lapset oppivat pelaamaan yhteen, joustamaan tarvittaessa ja ryhmätaidot kehittyvät huimaa vauhtia. Samaa voi sanoa meistä vanhemmista. Mekin toimimme aivan samalla tavalla, puhallamme yhteen hiileen jotta lapsilla olisi kiva harrastus ja parhaat mahdolliset edellytykset siinä kehittyä ja onnistua. Opettelua tämä on aivan samalla tavalla aikuisen näkökulmasta kuin lastenkin. Jokaisiin kisoihin mennään isommalla varmuudella ja alun kysymysmerkit ovat muuttuneet itsestäänselvyyksiksi. Kaikki on hieman helpompaa pikkuhiljaa.

Ensimmäisen neljän kuukauden aikana kisalakana, nakit, nelkkuläppäri ja kannustushuuto ovat vakiintuneet sanastoomme ja suoraan sanottuna, mä pidän tästä! Aiemmissa kirjoituksissani hehkuttamani yhteisöllisyys on läsnä tässäkin ja ajatus lapsen kuulumisesta kivaan kaverijoukkoon, jolla on upeat vanhemmat taustajoukoissa, on vähintään mieltä lämmittävä. Vaikka meille ei jäisi mitalleja kaappiin, niin ne muistot ja asiat mitä tällä polulla kerätään, ovat varmasti läsnä läpi elämän.

Nyt on ensimmäiset kisat takana ja lasten kisaohjelman näkeminen valmiina, oli hyvä muistutus siitä miksi me vanhemmat tätä tehdään. Miksi me kerätään rahaa, kuljetetaan ja tehdään kulisseissa kaikki muut järjestelyt. Rohkeus, jolla nuorimmillaan 7-vuotiaat luistelevat yleisön eteen; muistavat ulkoa vain neljä kuukautta harjoitellun ohjelman ja luistelevat yhteen, on vähintäänkin liikuttavaa. Jokainen heistä luistelee yksilönä mutta yhdessä heistä tulee yksi joukkue, joka ottaa vastaan yhdessä niin ilot kuin pettymyksetkin. Leuka pystyssä hymyilevän joukkueen esiintymisen jälkeen, jännitin kasvoja palkintojen jaossa mutta ihan suotta pelkäsin, yhtään surullista kasvoa ei näkynyt, vaikka tällä kertaa mitalit menivät toisten joukkueiden kaulaan. Hiljainen tunnelma kisabussissa ei kerro pettymyksestä vaan hartaasti odotetun päivän iloista ja onnistumisista

Kirjoittaja on ensimmäistä kautta kisajoukkueessa luistelevan 8-vuotiaan tytön äiti

Lasten harrastukset, taakka vai mahdollisuus?

Päätin taas kirjoittaa jo vuosittaiseksi muodostuneen harrastus-postauksen... ja tästä tuli aika pitkä. Asia jonka tilanne perheessämme tuntuu muuttuvan tasasin väliajoin, ja joka on laajalti aika kiivaskin keskusteluaihe. Hassu sattuma olikin, että tässä viikon sisällä kun postaus on odottanut julkaisua, on puhetta harrastuksista tullut muutamankin äidin kanssa ja olemme jakaneet samanlaisiakin mielipiteitä aiheesta. Aihe on kuitenkin arka ja siitä on niin monta mielipidettä kun on puhujaakin. Harrastaako lapsi liian vähän, liian paljon ja tarvitseeko lapsi ylipäätään ohjattuja harrastuksia. Ja mites se harrastusten laatu? Urheiluharrastuksista löytyy niin joukkuelajeja kuin yksilölajejakin mutta valitettavan usein unohdetaan kaikki muut harrastemahdollisuudet ja keskitytään vain ohjattuihin liikunnallisiin harrastuksiin. Ohjatuista harrastuksista tulee ensimmäisenä mieleeni musiikki ja taiteet mutta harrastushan voi olla vaikka mitä; kokkikerhosta sarjakuviin tai valokuvauksesta sirkuskouluun. Kynnys lähteä harrastamaan voi olla suuri johtuen erilaisista syistä, mutta en ole tainnut ikinä kuulla kenestäkään joka olisi jälkeenpäin katunut omia harrastuksia tai lasten harrastuksia.

Meidän perheessä on kokemusta kahden eri sukupuolta olevan ja täysin erilaisen lapsen harrastuksista. Ja nyt kun vanhempi lapsista on jo enemmän nuori kuin lapsi, olen saanut muodostettua aivan uusia mielipiteitä harrastuksien tarpeellisuudesta. Alun perinhän J oli ikiliikkuja ja bella enemmän askarteleva ja palapelejä tekevä sohvaperuna, mutta jossain vaiheessa tyttö muuttui aivan täysin. Hän on harrastunut vuosia voimistelua ja uintia ja sittemmin aloittanut myös luistelun, tenniksen sekä pianonsoiton. Viime keväänä työn siirtyminen muodostelmaluistelun kilpajoukkueeseen oli jälleen hyppy tuntemattomaan mutta nyt jo arkipäivää. J on taas vähentänyt harrastuksia vuosien mittaan vaikka pääsääntöisesti viihtyykin ulkona kavereiden kanssa jalkapalloa pelailleen tai korista heitellen.

No mitäs mieltä mä sitten olen? Voin rehellisesti sanoa että minusta lapsella pitää olla harrastus tai harrastuksia. Vaikka bella on todella luova ja leikkivä lapsi niin silti koen että ohjatut harrastukset tukevat kasvua ja kehitystä hyvään suuntaan. Pääpointti kaikessa harrastamisessa on se, että se on kivaa ja missään nimessä lasta ei saa pakottamaan harrastamaan jos hän ei halua. Uskon kuitenkin että lähes jokainen lapsi mielellään jotain harrastaa kun vain löytyy se oma juttu… tai joidenkin lasten kohdalla ne useat eri jutut joita haluaa harrastaa peräkkäin. Harrastuksen ei tarvitse olla aina edes ohjattua, kunhan se on määrätietoista ja johdonmukaista. Esimerkiksi valokuvaus ja kuvankäsittely voi olla yhtä intensiivinen harrastus nuorelle kuin kilpavoimistelu toiselle. Harrastaa ei tarvitse ympäri vuorokauden mutta tietysti esimerkiksi kilpailuvalmennuksessa treenimäärä on korkeampi.

Harrastuksen ei tarvitse tähdätä kilpauraan mutta sellainen tietty rytmi ja vastuu joka harrastuksesta seuraa harrastajatasollakin, on mielestäni todella hyvä ja laaja-alainen tuki lapsen elämään. Niin ikään ulkopuolisen tahon ohjausta ja osana harrasteryhmää toimimista ei mielestäni kannata sivuuttaa kasvatuksellisessakaan mielessä. bella aivan varmasti keksisi tekemistä ilman harrastuksia mutta silti hänellä on kymmenen, kyllä luit aivan oikein, harrastuskertaa viikossa. Näin kirjoitettuna määrä kuulostaa monen mielestä hurjalta mutta bellalle jää jokainen päivä aikaa leikkiä kavereiden kanssa tai halutessaan hän voi vaikka tylsistyä kotisohvalla tai rakennella käpylehmiä terassilla. Käytännössä nuo harrastuskerrat rakentuvat niin, että kuusi niistä on kaksi kertaa peräkkäin eli luistelutreenit käsittävät oheiset ja jään ja ovat kestoltaan pari tuntia ja siis kolmesti viikossa, kaksi harrastuksista eli enkkukerho ja pianotunnit on ohjatun iltapäiväkerhon yhteydessä ja tennis ja voimistelu ovat sitten omina harrastuskertoinaan eri päivinä. Koska bella osaa mennä koulusta suoraan luistelutreeneihin ja tekee läksyt hallilla ennen treenejä, on hänellä myös niinä päivinä koko ilta vapaa-aikaa kun haemme hänet hallilta töiden jälkeen.

Ymmärrän että joka paikassa ei ole mahdollista harrastaa esimerkiksi ohjattuja liikuntaharrastuksia ja olen vilpittömästi sitä mieltä että jos meillä ei näitä mahdollisuuksia olisi, niin harmittaisi. Eihän meillä tässä ihan omalla kylällä olekaan mutta koen, että lapsi saa kuitenkin niin paljon lisää mukavasta harrastuksesta että se on sen arvoista että välillä me vanhemmat menemme vähän suuna päänä arjessa ja joudumme suunnittelemaan aikatauluja. Toisaalta, vaikka bella ei jostain syystä harrastasi niin ei hän silloin varsinaisesti mitään menettäisi koska eihän hän tietäisi siitä mitään ja olisi silti aivan yhtä onnellinen ja hänestä varmasti kasvaisi aivan yhtä ehjä aikuinen. Mutta kun meillä on mahdollisuus tarjota näitä asioita lapselle niin miksi emme niitä tarjoaisi. Mikäli ainoana mahdollisuutena olisi tarjota omatoimiharrastuksia, olisin ilman muuta yhtä intensiivisesti tukemassa lapsen toimintaa tälläkin tavoin.

Harrastusten aloittamisen oikeasta ajankohdasta voidaan olla myös montaa mieltä. Joidenkin mielestä alle kouluikäinen ei tarvitse harrastuksia mutta joskus ”vasta” kouluikäisenä aloitettu harrastus voi olla aloitettu liian myöhään. Lähes kaikissa harrastuksissa, niin liikunnallisissa kuin muissakin, määritellään ikäraja ja/tai lähtötaso harrastukselle. Esimerkiksi uinnissa lähtötaso on yleensä ryhmässä toimiminen sekä veden pelottomuus ja luistelussa jäältä itsenäisesti ylös nouseminen. Lähtötasoja ei kannata pelästyä vaan rohkeasti ottaa yhteyttä järjestäjään ja pyytää apua lapsen valmiuden arvioinnissa mikäli ei itse ole aivan varma. Tasovaatimuksia on kuitenkin tärkeä kunnioittaa koska liian valmiudettoman lapsen läsnäolo harrasteryhmässä voi huonontaa opetuksen tehokuutta merkittävästi sekä aiheuttaa lapselle tarpeettomia pettymyksiä tai huonommuuden tunnetta. Esimerkiksi jos uimakoulussa vaadittava veden pelottomuus ei vielä onnistu, kannattaa uimakoulun sijasta valita vesipeuhu, ettei uimaopetuksen aika mene yhden ryhmäläisistä veteen totutteluun joka opetellaan vesipeuhussa. Kaikkien etu on, että lähtökohtaisesti valmentavassa harrastuksessa lapsi pystyy saavuttamaan asetetut tavoitteet.  Mikäli lapsi haluaa kilpailla, täytyy monissa liikuntaharrastuksissa aloittaa harrastaminen jo heti silloin kun harrastuksen ikäraja on saavutettu, jotta siirtyminen kilpavalmennukseen ajoissa on mahdollista. Ja se kilpaileminen ei läheskään aina ole vanhempien tahtotila vaan impulssi tulee lapselta. Asian tiedostaminen on puhdasta ennakointia ja varautumista kaikkiin mahdollisuuksiin mitä harrastus voi tuoda tullessaan.

Yksi vaikeimmista asioista mitä eteemme on tullut, on ollut arvioida lapsen valmiutta ja sitoutuneisuuden astetta kilpaharrastuksen aloittamiseen. Kun lapsi haluaa kilpailla, ei siihen voi suhtautua kevyesti, etenkään kun kyse on joukkuelajista jossa sitoutuneisuusaste vaikuttaa koko joukkueen suoritukseen sekä ryhmädynamiikkaan. Kun bella halusi muodostelmaluistelun kilparyhmään, kävimme lukuisia keskusteluja esimerkein mahdollisista joukkueeseen liittymisen seuraamuksista. Yksi parhaimmista ja eniten mietintää lapsen puolella aiheuttaneista esimerkeistä oli klassinen synttärijuhla-kysymys. Mitäs kun treenit ovat samaan aikaan kun hyvän koulukaverin synttärijuhlat?  8-vuotias ei todellakaan osaa vielä rationalisoida tulevaa ja se kiva mitä harrastuksista saa tilalle, tuskin konkretisoituu yhtä nopeasti kun kuin ensimmäiset pettymykset missattujen synttärijuhlien johdosta tulevat. Synttärijuhlaesimerkki konkretisoi aika hyvin tokaluokkalaiselle tytölle minkälaisia luopumistilanteita voi tulla eteen kilpaharrastajana. Kun näitä keskusteluja oli käyty ja olin varma että bella ymmärtää kuinka isosta asiasta oli kyse, annoin hänen yrittää joukkueeseen. Tämän jälkeen kävimme vielä läpi mahdollisuutta ettei hän pääse joukkueeseen ja siitä olen kertonut enemmän täällä.

Olisi vähättelyä sanoa ettei edes aloitteleva kilpaharrastus vaikuta arkeen koska se vaikuttaa ja paljon. Käytännössä marssijärjestys on koulu, kilpaluistelu ja sitten muut asiat. Myös muut mahdolliset harrastukset pitää sovittaa kilpaharrastuksen mukaan ja esimerkiksi uinnista on luovuttu kokonaan. Koska bella harrastaa vielä tennistä, voimistelua ja pianonsoittoa, on harrastuksissa varaa tiputtaa mutta hän ei tietenkään haluaisi luopua yhdestäkään. Vielä ei tarvitsekaan mutta tulevaisuus voi tuoda tullessaan muutosta tähänkin. Käytännössä ensin piti katsoa mitkä kaikki harrastukset saadaan sopimaan ilman päällekkäisyyksiä toistensa kanssa tai koulun kanssa. Ei ole harvinaista että kilparyhmissä harjoitellaan keskellä päivää ja tällöin lapsen pitää lähtökohtaisesti päästä itse harrastuksiin, ellei toinen vanhemmista ole kotona kyydittämässä. Useamman lapsen perheessä pitää ottaa huomioon myös mahdolliset muut harrastuskuskaukset. Kilpaharrastus myös maksaa vähän enemmän ja yleensä harrastevarusteisiin pitää satsata enemmän. Esimerkiksi muodostelmaluistelussa ei riitä kisapuvun ja taitoluistimien osto vaan joukkueella on määrätyt treenivaatteet luisteluun sekä oheisiin ja myös takit ovat samanlaiset. Hyvässä seurassa varusteiden kierrättäminen onnistuu ja suurin osa bellankin joukkuevarusteista on onnistuttu hankkimaan käytettynä.

Meillä on sinänsä onnea, että Porvoon taitoluistelijat on todella ”laaadukas” seura. Enkä tarkoita nyt laadukkuudella pelkkää kilpamenestystä vaan sitä miten seuraa pyöritetään. Meillä on kokemusta aika monesta eri harrastuksesta ja seurojen toiminnassa on todella paljon eroja. PTL hoitaa tiedottamisen ennennäkemättömän laadukkaasti ja koko toiminta on todella hyvin organisoitua ja kommunikointi pelaa. Meidän ei ole ikinä tarvinnut olla epävarmoja harrastusajoista, lomista, varusteista eikä mistään muustakaan. Harrastusseuran laadukas organisaatio sekä tiedottaminen helpottaa moninkertaisesti harrastavan perheen perusarkea.

Vaikka kilpaluistelu paljon aikaa viekin, olen todella iloinen että bella harrastaa joukkuelajin lisäksi yksilölajeja kuten voimistelu ja tennis. Se vaatii varmasti lapselta paljon uskallusta hypätä mukaan uuteen harrastukseen, varsinkin yksin. Olenkin ylpeä siitä miten reippaasti bella on mennyt mukaan uusiin harrastuksiin tai vaihtanut seuraa. Ensimmäinen kerta tietysti aina jännittää mutta sen jälkeen treeneihin mennään jo juosten hymy huulilla. Soittoharrastuksen aloittamisesta ilahduin myös, sillä on hyvin todennäköistä että jossain vaiheessa elämää liikuntaharrastukset jäävät taakse tai ainakin vähemmälle. En itse ole tippaakaan musikaalinen mutta ilmeisesti isän puolelta joku nuotti-innostus tyttöön on siirtynyt. bella haluaisi soittaa pianon lisäksi viulua mutta jos me nyt tällä pianolla vielä toistaiseksi pärjätään.

J on aina ollut enemmän arjen toiminnallisuuteen suuntautunut. Vaikka hän pelasi nuorempana lätkää ja kävi kuviskerhossa niin tennis on ainoa harrastus joka on seurannut mukana jo yli puolet elämästä. Tenniksessä tulee näköjään aina eteen se kohta kun lapsi haluaisi lopettaa, se vaihe kun ei vielä osaa niin hyvin että pelit sujuisivat hyvin mutta alkuinnostus on jo lopahtanut. Olen molempien lasten kohdalla pysynyt tässä kohtaa tiukkana, enkä ole antanut lopettaa harrastusta. Lopettamisesta kannattaa puhua jo harrastusta aloittaessa. Meillä on sovittu että uudesta harrastuksesta pitää olla varma jo ennen aloittamista ja jos sittemmin haluaakin lopettaa niin se ei onnistu kesken kauden. Kausi harrastetaan aina loppuun ja sen jälkeen yhdessä keskustellaan mihin suntaan jatketaan. Jiin kohdalla erään kauden takkuilun jälkeen tapahtuikin muutos ja ei mennyt kuin hetki niin tennis maistui taas paremmin kuin ikinä aiemmin. Nyt hän pelaa kolme kertaa viikossa ja motivaation puutteesta ei ole tietoakaan. Kilpailu ei toistaiseksi ole kiinnostanut mutta tennis on siitä kiva laji että sitä voi kilpamielisesti pelata vaikka kummisedän kanssa ja tämä äitikin voisi taas aloittaa pelaamisen pitkästä aikaa.

J ei ole ikinä ollut kiinnostunut kilpailemisesta ja se on yksi syistä miksi hän lopetti lätkän nuorempana. Espoosta ei löytynyt harrastejääkiekkoseuraa ja todella monet muutkin liikunnalliset harrastukset tuntuivat tähtäävän kilpailemiseen. Mielestäni nuorten mahdollisuutta harrastamiseen ei kilpavalmennuksellisessa ohjauksessa pitäisi ehdottomasti lisätä mutta ymmärrän myös rahoituksen ongelman. Toisaalta samaan aikaan hoidetaan monia elintasosairauksia, peliriippuvuuksia sekä nuorten sosiaalista eriytymistä etc. niin väkisinkin tulee mieleen että voisiko niihin uppoavilla kustannuksilla kenties tehdä voimakkaampaa ennaltaehkäisevää toimintaa esimerkiksi Nuorisotyön saralla.

Hiljattain J innostui lätkän aloittamisesta uudelleen joten selvittelimme taas harrastusmahdollisuuksia lähialueilla. Sipoossa onnistuu pelaaminen myös hieman kevyemmällä temmolla joten J ilmoittautui mukaan joukkueeseen.  Koska omasta mielestäni teini-ikäisellä nuorella miehellä tuntui olevan jo hivenen liikaa luppoaikaa, ilahduin suunnattomasti uuden harrastuksen aloittamisesta. Myös siitä että aloite tuli harrastajalta itseltään eikä vain meiltä vanhemmilta.  Katsotaan millaiseksi arki muodostuu kahden luisteluharrastuksen, kaikkien muiden harrastuksien ja matkustelevan isin kanssa… tiedätte ainakin missä olen jos ei täällä näy ja kuulu.

Koska minultakin monesti kysytään harrastusten kustannuksista niin ajattelin tähän vielä muutaman sanasen niistä kirjoittaa. Aika helposti ajatellaan tiettyjen lajien olevan hyvin kalliita ja osan taas edullisia. Ennakkoluulot eivat saisi olla este harrastamiselle ja itse olen huomannut että hintataso voi olla hyvinkin paikkakuntakohtaista, ainakin harrastetasolla. Etukäteen ei kannatakaan mitään harrastusta hylätä siksi että pelkää kustannusten nousevan pilviin vaan reippaasti vaikka käydä harrastepaikasta kysymässä joltain harrastajalta tai vanhemmalta todellisia kustannuksia. Yleensä varusteita ei tarvitse hankkia lisää kesken kauden vaan yksi setti voi mennä kaksikin kautta lajista riippuen ja monesti varusteita saa käytettynäkin hyväkuntoisena. Mielestäni harrastuksiin kannattaa hankkia kuitenkin asianmukaiset ja omat varusteet, tämä helpottaa arkeakin kun ei tarvitse etsiä niitä ainoita kollareita pyykkikorista tai kuule valmentajalta palautetta tyllihameen takertumisesta nojapuihin. Seuraavassa hieman suuntaa antavia kustannuksia muutamista kursseista sekä tarvikehankinnoista meidän kokemusten pohjalta. Hinnat olen nyt laittanut lukukausittain, en lukuvuosittain.

Tennikseen riittää asianmukaiset tenniskengät (30-80 €) sekä maila (20 € ->) ja perus t-paita ja urheilushortsit/legginsit jotka monesti tarvitaan jo koulun liikuntatunnillekin. Tennislaukku on kiva lisä mutta ei pakollinen, tennisreput maksavat viitisenkymppiä. Tenniksen hinta  vaihtelee todella paljon riippuen iästä, ryhmäkoosta ja paikkakunnasta. Espoossa junnutennis maksoi kaksinkertaisesti verrattuna Porvooseen. Esimerkiksi Tapiolan Tennispuistossa nuorisotenniksen hinta on noin 370-660 €/ lukukausi ja Porvoossa sama kausi noin 90-200 euroa.

Uintiin tarvitaan harrastetasolla sellainen uimapuku jonka lapsi saa itsenäisesti päälle (n. 20 €) sekä uimalasit (10 €). Esimerkiksi Cetuksen Vesiralli/tekniikka kurssit maksavat 180-230 €/kurssi mutta tässäkin lajissa voi olla vastaavan kurssin hinta toisessa kaupungissa 50-100 euroa.

Voimistelussakin näkee vaikka minkälaista taminetta lapsilla päällä mutta mielestäni voimistelupuku on se oikea valinta telinevoimisteluun. Voimistelupuvun saa edullisimmillaan ehkä parilla kympillä, GK:n puvun saa halvimmillaan noin kolmella kympillä mutta halutessaan voi ostaa vaikka 80 euron puvun. GK:n mikroshortsit maksavat muistaakseni 25-30 (Gymnastica) euroa mutta vastaavat löytyy Stadiumista kympillä. Pääkaupunkiseudulla harrasteryhmät maksavat aikalailla saman verran, noin 200 €/lukukausi. Voimistelussa hinta niin ikään nousee jos harrastekertoja viikossa on enemmän ja kilpavoimistelu on kustannuksiltaan sekä varustevaatimuksiltaan aivan eri, tästä osaa kertoa lisää vaikka Tanja.

Pianon soittamista varten ei tarvitse ostaa omaa pianoa, ainakaan heti. Jos soitto-opetaja sitä vaatii, kannattaa kysyä tunteja toiselta opettajalta. bella harjoittelee tällä hetkellä kotitehtävät mummin vanhalla sähköurku Key Boardilla ja vasta nyt kun olemme vuoden jälkeen tulleet tulokseen. että koska lapsi haluaa jatkaa soittamista, olemme päättänet hankkia elektronisen pianon (rakkaat sukulaiset ja ystävät, voisitteko olla kertomatta lapselle koska tarkoitus on että Joulupukki tuo instrumentin, kiitos!). Elektroninen piano on mahdollista hankkia vastaavilla polkimilla sekä kosketustuntumalla kuin akustinen piano. Hinnat näyttivät lähtevän 500 eurosta ylöspäin, en ole vielä ehtinyt yhtään perehtyä asiaan mutta sekin on edessä. Yleensä pianotuntien aloittamisen yhteydessä lapsi tarvitsee soittovihot jotka maksavat muutamia kymppejä ja eri opettajilla on yleensä omat mieltymyksenä näissä. Pianotuntien hinnat lienevät opistokohtaisia, Porvoon musiikkiopistossa hinta on noin 300 € /lukukausi.

Luistelun voi aloittaa luistelukoulussa ihan tavallisilla kaunoluistimilla tai hokkareilla. Hinnat pyörivät lasten perus luistimissa (uutena) 20 eurosta 70 euroon, riippuu vähän mistä ostaa ja millaiset. Luistelukoululaiset käyttävät kypärää joiden hinnat taitavat alkaa parista kympistä. Tosin nämä molemmat varusteethan yleensä hankitaan jokatapauksessa päiväkotia tai koulua varten. Luistelukoulu, esimerkiksi Porvoossa, maksaa 155 euroa lukukausi ja asu on aika vapaa mutta liikuntaan sopiva. Luistelukoululaisilla sisäluistelussa voi olla vaikka legginsit+villahousut ja fleecetakki. Monilla tytöillä näkyy olevan huppari, toppaliivi ja lisäksi säärystimet ja joku helma. Tärkeää on että vaatteilla on helppo liikkua eikä tule liian kuuma (toppavaatteet on usein liikaa). Suosittelen ehdottomasti vedenpitäviä kevyesti topattuja sormikkaita sillä jäälle muksahdellessa tavalliset sormikkaat ovat nopeasti märät ja näpit jäässä. Luistelukouluun sopii hyvin myös softshell ulkkarit joita on mm. Reimalla ja Popilla tai samaa hintaluokkaa olevat luisteluleggarit taitoluisteluliikkeestä tai käytettynä.

Taitoluistelua varten tulee hankkia taitoluistimet jotka ovat edullisimmillaan uutena noin 180 euroa. Taitoluistimia ei kannata sekoittaa kaunoluistimiin vaikka ne hieman samalta näyttävätkin, kyseessä on aivan eri tuote. Taitoluistimia pitää myös teroittaa säännöllisesti ja se tule hoitaa ammattilaisella, hinnat pyörivät siinä parinkympin tienoilla. Taitoluistimilla ei luistella ulkojäillä eli koulua tms. varten tule hankkia toiset luistimet. Taitoluistimia saa myös käytettynä luisteluun erikoistuneista liikkeistä joissa asiantunteva henkilökunta osaa myös valita lapselle oikean koon luistimista.

Muodostelmaluistelujoukkueessa (yksäreissa on todennäköisesti aikalailla saman tyyppiset vaatimukset)  pitää olla eri varusteet jääharjoitteluun sekä oheisharjoitteluun. Monet hankinnoista tehdään keskitetysti seuran kautta ja myös käytetyt varusteet kiertävät tehokkaasti. Jääharjoittelussa tulee olla luistimien lisäksi luistelutrikoot, harkkahelma ( 49 €), nimikoitu fleece (55 €), sormikkaat sekä esimerkiksi panta ja aluspaita. Nämä on määritelty pitkälle seuran puolesta eli kustannukset määräytyvät sen mukaan. Mainitut hinnat on napattu Team Placen nettikaupasta.

Oheisharjoittelua varten tulee olla kunnon lenkkarit ja nakit (harkkatrikoot). Lisäksi kauden aikana tarvitaan mm. kisapuku sekä kisasukkiksia ja meillä on joukkueen tytöillä myös samanlaiset toppatakit. bellalla laukkuna toimii jenkeistä ostettu vetolaukku mutta luistimille on olemassa omia laukkuja, reppuja sekä vetolaukkuja. Muodostelmajoukkueessa kk-maksu on noin 140 euroa ja rahaa kerätään myös muulla tavalla. Kausi on muistaakseni elokuu-toukokuu, eli 10 kk.

Lätkä… mulla ei ole mitään tähän koska olen täysin ulkoistanut tämän miehelle. Tiedän että varusteita pitää olla iso kasa ja 270 euron hokkarit voi löytää 90 eurolla (Budget Sport). Jiille löydettiin todella paljon varusteita erinomaiseen alehintaan ja jonkun suojavarusteen mies osti käytettynä (Tori), näppituntumalta arvioisin että säästimme useita satasia heti alkuun. Jääharjoittelun lisäksi ohareihin pitää hankkia varusteet ja nyt lähdettiin ihan verkkareilla (Tokmanni 20 €)  ja jo olleilla lenkkareilla. Kk-hinta on meidän seurassa 160 euroa (muistaakseni) ja kuten taitoluistelussakin, lisämaksuja kauden aikana seuraa todennäköisesti tulevista kisamatkoista jne.

Harrastamisella harvemmin menettää mitään mutta se voi tuoda tosi paljon lisäarvoa ja mahdollisuuksia elämään. Monet harrastukset jäävät harrastamatta vain koska on ennakkoluuloja tai ei yksinkertaisesti jakseta selvittää mahdollisuuksia. Harrastamisen perusperiaate pitäisi olla että harrastetaan lasten ehdoilla ja vanhempien resursseilla ja jälkimmäisellä en tarkoita pelkkää rahaa vaan myös esimerkiksi kuljetusmahdollisuuksia.  Kun lapset ovat kertoneet oman tahtotilansa on meille vanhemmille jäänyt tehtäväksi selvittää mikä on mahdollista ja mikä ei.  En ikinä olisi uskonut että meidän tokaluokkalainen kulkee bussilla Porvooseen ja hoitaa itsenäisesti läksyt, varusteet, syönnin sekä luistimien sitomisen mutta niin tässä nyt vaan on käynyt. Se että 14-vuotias päättää uudelleen aloittaa jääkiekon oli niin ikään yllätys ja sinnikkään isän ansiosta nyt mahdollista . On helppo ajatella että koska asumme haja-asutus alueella ja lähimpään kaupunkiin on 25 kilometriä, ei tällainen harrastusruletti pyöri millään mutta hyvin pyörii. Sekään, että olen monet viikot yksin ei tarkoita ettei lapset silloin harrastaisi vaan me sovitamme kaiken yhteen ja osaamme joustaa vallitsevien olosuhteiden mukaan. Keskitymme siihen mikä on mahdollista emmekä jumita siinä mikä ei onnistu.

SUP-lautailua Porvoossa

Joku viikko sitten kokoonnuimme Porvoossa Kokonniemen maauimalassa bellan luisteluseuran muokkajoukkueiden kanssa. Piknik-sää oli mitä mainioin ja uinnin sekä eväiden lisäksi oli tarkoitus kokeilla SUP-lautailua (stand-up-paddling). En ollut edes ajatellut aiemmin että lapsetkin voivat tätä lajia harrastaa mutta varsin helpon näköisesti nuorimmatkin kokeilijat laudoilla menivät.

Aluksi ohjaaja kertoi hieman laudoista ja siitä mitä niillä on tarkoitus tehdä. Hän myös näytti miten laudalle mennään, miten melaa pidetään, melontapuolta vaihdetaan ja miten laudalla noustaan seisomaan kun meno tuntuu tarpeeksi vakaalta. Mukana oli kelluntaliivejä heille jotka olivat epävarmoja uimataidostaan mutta uimataidolliset lähtivät matkaan liiveittä, turvanaru kuitenkin tiukasti nilkkaan kiinnitettynä. Eräs lapsista teki terävän huomion "Vaikka osaisi uida, voi putoamista säikähtää niin ettei muistakaan miten uidaan".

Laudat ovat todella vakaita ja osa kokeilijoista menikin rohkeasti tavallisissa vaatteissa suppailemaan ja kaikki pysyivät laudoilla, onneksi. Meidän J innostui hommasta niin paljon, että kyseli jo oman laudan perään ja vaikka lautakaupoilla ei vielä lähdetty niin lupasin harkita asiaa jos into jatkoo ensi kesänä. Alkoi nimittäin kiinnostamaan minuakin vaikka nyt en koittamassa käynytkään.

Kannattaa ehdottomasti kokeilla SUP-lautailua jos vähänkään kiinnostaa, vaikutti rannaltakin katsottuna todella helpolta lajilta aloittaa. Itse en kyllä tohtisi ihan tavallisissa vaatteissa lähteä sillä tyynelläkin säällä siltä laudalta kyllä tippuu kun tarpeeksi pelleilee.

...mennä siitä mistä äidin aita on matalin.

Huh huh. Hihkuin lauantaina yhden aikaan jäähallissa kun hetkeä aikaisemmin bellan käteen oli jäällä annettu valkoinen paperi. Ensimmäinen tunne oli silkka ilo, oma sekä jaettu ja heti perään helpotus. Helpotus siitä että minun ei tarvitse enää jännittää osaanko sanoa juuri ne oikeat asiat, ne sanat mitä sanotaan kun toinen pettyy ja ei saavuta sitä mitä tavoitteli. Samalla tajusin kristallin kirkkaasti että vaikka olen aina ajatellut että minä kasvatan lapsia niin kyllä me tässä kasvetaan yhdessä. Ei mikään ole minua voinut etukäteen valmistaa kaikkiin niihin uusiin tilanteisiin mihin joudumme yhdessä ja missä minun roolini on olla vanhempi, tietää paremmin ja osata löytää juurikin ne oikeat sanat jolla noustaan uudelleen ylös.

Vaikka olen nuorempana harrastanut ja urheillut todella aktiivisesti, en ole ikinä kilpaurheillut. Mistä ihmeestä tietäisin mitä sanoa lapselle joka haluaa kilparyhmään jos hän ei sinne pääsekään. En minä tiedä miltä se tuntuu tai mikä siinä tilanteessa auttaa, olen täysin arvailujen varassa. Helpointahan olisi kun ei antaisi edes yrittää, mutta onko se sitten kasvattamista mennä siitä mistä äidin aita on matalin.

bella on halunnut mitalin ainakin neljä vuotta. Niin kuin aika moni tämän ikäinen haluaa. Jossain vaiheessa hän tajusi että kun kilpailee niin saattaa saada mitaleja. Hän on melkein kaksi vuotta puhunut siitä että haluaisi kilparyhmään ja me olemme jutelleet mitä se tarkoittaa. Hän tietää että jotain harrastuksia täytyy jättää pois ja hän tietää että kilparyhmässä ei automaattisesti anneta mitaleja. Hän oli kaksi viikkoa sitten mitalityttönä ja katsoi vierestä miten oman seuran tulokasjoukkue, omat seurakaverit, seisoi palkintojen jaossa jääden ilman mitaleja. Minä tiedän että että pettymyksiä tulee, ihan niin kuin hänkin ja ensimmäinen niistä saattaa tulla jo ennen kun hän edes on kilpajoukkueessa. Kilpajoukkueeseen ei pääse ilmoittautumalla, sinne pääsee vain testiluistelun kautta, jos pääsee.

Mitäs jos sä bella et pääsekään tällä kerralla joukkueeseen?

”Sitten mulla tulee kyllä varmasti itku”

No itkun jälkeen luuletko että haluat vielä jatkaa luistelua?

”Joo, ja yritän sitten uudestaan joukkueeseen seuraavalla kerralla."

Miksi sä bella luistelet?

”Koska se on kivaa!”

Sillä hetkellä kun päätin päästään bellan testiluisteluun, aloin miettiä mitä sanon jos tuleekin se itku. Kyse ei ole siitä etten uskoisi omaan lapseeni vaan siitä että on vain realistista huomioida kaikki vaihtoehdot. Me ei päästy ikinä itkuihin eli en tiedä vieläkään. Olen aika varma että ne oikeat sanat olisivat lopulta löytyneet ja olimmehan puhuneet etukäteen niin paljon asiasta, että se omalta osaltaan varmasti myös valmensi pahimpaan skenaarioon. Nyt meillä kuitenkin alkaa uudenlaiset haasteet; kilpavalmennuksessa oleminen ja muiden harrastusten yhteen sovittaminen. Tavoitteellisessa harrastuksessa on kuitenkin aina eri meininki kuin harrasteryhmässä, mutta onneksi bella on suhtautunut harrastuksiinsa tähänkin asti sellaisella vakavuudella ja omistautumisella että ei varmasti tule yllätyksenä ettei treeneistä olla pois. Ei olla oltu tähänkään asti. Toivon että tyttö pääsee hyvin joukkueeseen mukaan ja into luisteluun pysyy. Tärkeintä loppujen lopuksi on kuitenkin se, että se on kivaa!