Revityt sohvat, hiekotetut lattiat eli muutama sana kissakodista.

Meillä on kissan koti. Olen elänyt lähes koko elämäni kodissa missä on ollut yksi tai useampia kissoja ja muutamat jutut on vakioita. Kissa nukkuu sen värisessä tuolissa mikä on mahdollisimman kaukana kissan omasta väristä ja yksikään kissa ei ole samanlainen. Vaikka meillä on tuollainen trendikäs liukuvärjätty sisustuskissa ja suurin osa sisustuksestakin on kissan väristä, on Nietoksen lemppari unipaikka musta lepakkotuoli. Ja pitäköön tuolinsa, onhan siinä jotain hauskaa että kissa nukkuu lepakossa. Nietos on siitä erilainen moniin muihin tuntemiini kissoihin verrattuna että hän nukkuu todella paljon myös lattialla ja mitä kylmempi paikka, sitä mieleisempi se on kissalle joka tuntui suuttuvan verisesti kun mukavan vilposat lekaharkot siirrettiin olkkarin nurkasta vilpolaan. Nietos nukkuu myös joskus sohvalla jos saa tyynyn hyvin pään alle ja kun mies on poissa, nukkuu katti minun jalkopäässä sängyssä.

Kun meillä oli nahkasohva, ei Nietos ikinä edes yrittänyt kynsiä sohvaa. Joku minulle silloin sanoikin ettei kissat revi nahkaa. Sohvan ainoat kynnen jäljet olivatkin selkänojalla, kun meidän pikku akrobaatti silloin tällöin liukastui sohvan päällä keikkuessaan. Kun aika oli kypsä ja päätimme ostaa uuden sohvan, oli yksi kangasvalinnan kriteeri kankaan ”tiheys”. Adean Band sohvaan valitsemamme Linosa -kangas on todistanut olevansa hintansa väärti, sohvassa ei näy yhtään kissan kynnen jälkeä. Kun sohva tuli, annoin Nietoksen nyppiä sohvaa vähän koska kynsiminen on kuulema yksi kissojen tapa merkitä reviiriä ja ajattelin että ownatkoon nyt jos jättäisi myöhemmin rauhaan. Sen ensimmäisen kerran jälkeen olen kuullut muutaman satunnaisen kerran saman äänen ja kieltänyt. Kun Nietos haluaa huomiota, hän hyppää K tuolin selkänojan päälle kynsimään mutta sitäkin tapahtuu nykyään todella harvoin. Kissan olessa pentu, sitä tapahtui enemmän ja välillä kissa kynsi sellaisella antaumuksella tuolia että olin varma ettei siitä ole mitään jäljellä. Olin väärässä, tuolissa ei näy mitään repimisen merkkejä. Kukkapuron nojatuoli on se mitä kissa nykyisin yleensä kynsii kun revityttää ja luulen että sillä on jotain tekemistä sen kanssa että nojatuoli on asunut jo todella monen kissan kanssa. Jokainen niistä kissoista on hieman käynyt rapsuttelemassa kynsillä tuoliam kuten näkyy, ja kyllähän me Nietosta kielletään ja tietäähän se ettei pitäisi ...mutku.

Se mikä sieppasi huomioni oli Ikean sohvan kangas. Ostin Torista muutamia viikkoja sitten uudenveroisen Friheten vuodesohvan meidän vilpolaan eli takattomaan takkahuoneeseen. Sohva tosiaan tuli eteishalliimme moitteettomassa kunnossa mutta muutaman päivän aikana kävi selväksi että Nietos oletti raapimistelineen vieressä olevien sohvan osien olevan jatkumo raapimispuulle. Vaikka kissa ei määrällisesti montaa kertaa ehtinyt sohvaa repiä, näkyivät jäljet HETI. Kaksi nurkkaa roikkuu lankoja ja sohva ei todellakaan ole enää uudenveroinen. Onneksi tämä on menossa miehen ja kavereiden saunailtojen iloksi ja ostettiin käytettynä, muuten voisi vähän nyppiä. Mitä opimmekaan tästä: panosta materiaaleihin kissakodissa.

Nietoksella on kaksi raapimispuuta, sellainen pieni tolppa pentuajoilta ja hieman isompi. Molemmat on rumia kuin synti vaikka onkin ostettu sisustukseen sopivassa vaaleassa värissä. Nietos tykkää repiä tolppia mutta kuten todettu, välillä pitää vähän kynsiä muitakin paikkoja. Haluaisin että tekisimme itse sellaisen katseenkestävän kiipeilytelineen mutta toistaiseksi emme ole ehtineet asiaan paneutua, ehtiihän tässä.

Ja sitten ne hygienia asiat. Olen ollut kodeissa joissa kissanhaju tulee rapussa jo vastaan ja olen ollut kodeissa joissa ei edes huomaa kissojen olemassa oloa. Itse pyrin siihen väliin, haluan hyväkäytöksisen kissan joka tervehtii vieraita ovella, mutta naukaisemalla, ei hajullaan.

Ennen kun haimme Nietoksen, vietin tuntikausia etsien tietoa hiekkalaatikoista sekä käyttäjien kokemuksia niistä. Hakusessa oli hiekkalaatikko ja hiekka yhdistelmä joka pitää sisällään hajut sekä hiekat, varmaan aikalailla jokaisen kissan palvelijan tavoitetila. Meillä kissan vessa on alakerrassa ns. vierasvessassa ja tahtotila on ettei vieraiden sisään tullessa tai vessassa käydessä haisisi klassikko kissankusi. Eikä muuten haise.

Tilasin järjettömän hintaisen (jos vertaa että 4 eurolla saa muovilaatikon mihin voi kaataa hiekat) mutta jo monesti itsensa takaisin maksaneen Modkat kissanhiekkalaatikon, joka tekee mitä lupaa eli pitää hiekat sisällä ja näyttää kivalta. Ainoat hiekat mitä vessan lattialla on, on ihmisen hiekkalaatikkoa siivotessa lattialle tiputtamat hiekat. Laatikkoon vaihdetaan koko hiekka ehkä 3 kuukauden välein ja käytettävä hiekka on Extreme Classic. Välillä tilaan samaa hiekkaa laventeli tuoksulla ja laitan sitä ohuen kerroksen hajuttoman päälle, eipä tarvitse vessaan muita hajusteita. Minua vähän jännitti että oppiiko kissa käymään Modkatissa ja etenkin mahtuuko hän sinne kun kasvaa isoksi mutta huoleni oli turha. Vaikka Birma ei mikään jättikissa olekaan niin ei meidän neljä ja puolikiloinen Nietos ihan pienimmästäkään päästä ole. Mutta hyvin oppi ja hyvin mahtuu eli suosittelen lämpimästi tätä katseen kestävää sekä toimivaa kissanhiekkalootaa muillekin. Toimii muuten myös reissuilla; Savonlinnaan lähtiessä nappasimme laatikon sellaisenaan mukaan auton konttiin ja ei tarvinnut hankkia muita laatikoita ja uusia hiekkoja määränpäässä.

Semmosia kissajuttuja tällä kertaa,
loistavaa perjantaita kaikille!

[ Veteen piirrettyjä viiivoja ] Puheesta ja sen puutteesta

Se ettei kaikki näy ulospäin, ei tarkoita ettei niitä asioita olisi. Se ettei kaikki näy ulospäin, ei tarkoita että niitä asioita piilotellaan. Ehkä se vain tarkoittaa ettei anna niiden asioiden määritellä itseään.

24.11.2010 (noin 3.5 vuotiaana)

Puketti on ketsuppi, titi on isi, pooppu on pomppu, oma nimi o ya-ya, piipa on leipä, kikkä on vettä ja kaakoo on maitoa, juuju on housut ja joka päivä ”päiväkoti kivaa”. Me luetaan kiijoja, me piietään, omat tavarat on miun ja me mennään juju (ulos) jos on hyvä ilma ja me etenkin tykätään käydä paupassa. Vaikka on hyymä, ei me haluta takkia mutta pipoista me tykätään. Ya-ya lukee jahjakiijasta (lahjakirja) ja sanoo ”ya-ya kykkää kiikä” kun on kiva lelu. ”Ya-ya piipa maami”, silloin on hänen leipä valmis.

Olen täällä aiemmin (http://a-nanan.blogspot.fi/2010/11/normal-0-21-false-false-false-fi-x-none.html ja http://a-nanan.blogspot.fi/2012/07/kun-puhe-viivastyy.html ) kertonut että tytöllä ei puheenkehityksen suhteen ole mennyt kehitys ihan kuin Strömsössä. Puheenkehitys on ollut myöhässä ja koska esikoisellakin pientä viivettä oli, osasin ottaa härkää kiinni sarvista jo varhain. Tyttö oli ensimmäistä kertaa neuvolan lähetteellä kunnan puheterapeutin vastaanotolla noin 1,5 –vuotiaana ja sittemmin on saanut säännöllisesti tukea puheenkehitykseen. Jo alle kolmevuotiaana kävi ilmi ettei lapsen kehityksessä muuta viivästymää ole, ainoastaan puhepuoli sakkaa. Kyse ei ollut puheen epäselvyydestä, vaan siitä ettei puhetta ollut ja kun sitä sitten myöhemmin oli, ei siitä saanut mitään selvää paitsi yksittäisistä äänteistä, kuten kirjaimista, jotka tyttö hämmästyttävästi osasi jo alle kaksivuotiaana. Tästä johtuen hän myös pääsi puheterapiaan sen ehkä tavallisen ”neuvolan lähete-iän” eli alle kolmivuotiaana. Tyttö oli pienenä rauhallinen, keskittyvä, rutinoitunut sekä hyvin hiljainen. Hän nukkui vauvana todella paljon eikä itkenyt oikeastaan ollenkaan. Hän aloitti jokeltelun vasta yli 1-vuotiaana ja ei pienenä ”pitänyt vieraista ihmisistä yhtään”. Hän oli tarkka ja todella taitava mm. palapeleissä sekä legoissa ja kuten mainitsin, osasi aakkoset jo hyvin varhain. Edelleen hämmästelemme hänen tarkkaa muistiaan.

Samaan aikaan puheterapian aloituksen yhteydessä tytön kuulo tarkistettiin korvaklinikalla ja onneksi laitteet ovat kehittyneet huimasti. Mikäli kuulo olisi testattu vain ensimmäisillä testeille, olisi diagnoosina ollut että tyttö ei kuule. Koska hän ei puhunut ja oli vielä tuolloin haasteellinen vieraiden ihmisten seurassa, saatiin kuulon todellinen tila tarkistettua vasta sellaisilla laitteilla johon ei tarvita tytön osallistumista. Samaan aikaan tyttö aloitti foniatrilla käynnit jossa lopulta diagnosoitiin tytölle on vaikea verbaalinen dyspraksia. Hoitomuodoksi määriteltiin intensiivinen puheterapia sekä seurantakäynnit foniatrian poliklinikalla.

Tyttö on ollut todella innostunut puheterapiasta alusta asti ja vaikka joskus vanhemmat tuntuvat vierastavan tai jopa pelkäävän vastaavia tukimuotoja, ovat ne lapselle monesti hyvin mieleisiä ja tärkeitä. Tytöllä on ollut sama puheterapeutti yli kolme vuotta eli siitä asti kun hän aloitti Päiväkoti Valssissa kolmevuotiaana. Puheterapeutti on käynyt päiväkodissa kerran tai kaksi viikossa ja edistyminen on ollut tasaista. Puheterapian intensiivisyys ekä päiväkodin esimerkillinen yhteistyö puheterapeutin kanssa on varmasti ollut roolissa tulosten saavuttamisessa. Kunnan puolella puheterapia joudutaan yleensä toteuttamaan sykäyksittäin ja iso vastuu harjoitteiden tekemisestä jää kodille. Esimerkiksi esikoisemme saattoi käydä neljä kertaa kuukaudessa terkkarissa puheterapeutilla ja sitten pidettiin neljä kuukautta taukoa. Mikäli puhe on vain epäselvää tai kyse on puuttuvista kirjaimista tai äänteistä (esim. diftongit) tämä todennäköisesti riittää mutta en usko että bella olisi millään edistynyt näin huimasti samalla tukiasteella, joten olen tyytyväinen että päätimme tukeutua yksityiseen puheterapiaan.

Puheterapia on edistynyt vaiheittain ja joka kauden aluksi on tehty selkeät tavoitteet ja kun ne on saavutettu, tehty seuraavat tavoitteet. Pieni pala kerrallaan on puhe selkiytynyt, sanavarasto kasvanut ja lauserakenteet ja taivutukset löytäneet paikkansa. Olemme todella kaukana siitä kun jopa tytön päiväkotikaverit tulkkasivat minulle mitä tyttö tarkoittaa kun elimme vielä vaihetta että puhetta oli lähes mahdotonta ymmärtää mikäli ei tiennyt asianyhteyttä. Tässä kohtaa vasta itsekin ymmärsin että siihen asti minä olin ymmärtänyt tyttöä parhaiten koska olin päivät hänen kanssaan ja osasin yhdistellä asioita. Muilla ei tätä etulyöntiasemaa ollut ollut. Tällä hetkellä tyttö puhuu lähestulkoon samalla tavalla kuin muut lapset, vasta pidempi puheen kuuntelu paljastaa lauserakenteiden olevan vailla sitä hienosäätöä joka mikä puuttuu noin kahden tai kolmenvuoden harjoituksen puutteen myötä. Puheterapia jatkuu edelleen ja tyttö odottaa jokaista kertaa kuin kuuta nousevaa. Puheterapia on kivaa.

Vuosia sitten sosiaalisissa tilanteissa välillä tuli tippa linssiin kun huomasin miten toiset lapset pelkäävät tyttöä. Hän on aina ollut isokokoinen ja kun siihen liitetään puhumattomuus, ei pienet lapset ymmärrä mistä on kyse. Takaraivossa oli pelko miten tyttö tulee pärjäämään päiväkodissa, sosiaalisissa tilanteissa, synttäreillä ja koulussa. Puheterapeutin ennuste oli että lukeminen ja kirjoittaminen tulee myöhästymään. Yhdessä vaiheessa tytölle suositeltiin paikkaa erityispäiväkodista jossa koko toiminta on rakennettu tukemaan erityistukea tarvitsevia. Olisimme saaneetkin hänelle sieltä paikan mutta emme halunneet vaihtaa tytön päiväkotia sillä hän oli erinomaisesti sopeutunut pieneen Espoolaiseen musiikkipäiväkotiin jossa oli aloittanut 3-vuotiaana. Minun mielestä meillä sujui hyvin ja välillä tuntui että ympäröivät tahot yrittävät vain lytätä tilannetta alas kiusallaan, vaikka tietenkään tälläisestä ei ollut kyse vaan omaan ajatusmaailmaan heijastuva epävarmuus tulevasta.

En ole ikinä pitänyt tyttö erityislapsena, paitsi meille tietysti erityisenä ihan niin kuin jokainen omaa lastaan pitää. En ole osannut asettaa lasta eriarvoiseen asemaan paitsi kun hän aloitti harrastukset kolme vuotiaana niin toki ohjeistin ohjaajat ettei hän puhu ja jos tunnilla tulee asia, olen ulkopuolella odottamassa. Tyttöä ei voinut jättää yksin minnekään ja vaikka ei muutenkaan ole tapana ollut hävitellä lapsia niin tästä piti pitää erityisen hyvää huolta. Arki oli helpompaa kun oli aika selkeät rutiinit, tyttö tiesi mitä tapahtuu ja kun oli uusia juttuja niin hyvissä ajoin jo kerroimme mitä tulee tapahtumaan. Meidän arki sujui aivan tavallisesti, kun vaan muisti miten asiat kannattaa ja pitää tehdä, mitä pitää ottaa huomioon. Nyt taaksepäin katsoessa jollain tavalla luulen että tytöltä on jopa (tiedostamatta) odotettu enemmän kuin veljeltään koska on osoittanut tietynlaista kypsyyttä ja osaamista monissa tilanteissa jo varhain.

Meidän elämämme olisi varmasti voinut olla vaikeampaa tai työläämpää mutta koska näin on kuitenkin ollut alusta asti, emme osanneet. Meillä oli lapsi jonka kanssa kommunikointiin polvenkorkeudella, joskus viittomalla ja joskus lehdistä kuvia näyttämällä. Silti suurin osa asioista meni ihan yli hilseen, ei vaan ymmärretty. Hän on aina ollut omanlaisensa, erilainen muista niin kuin jokainen meistä. Me yksilöinä otetaan asiat vastaan ja tehdään niistä omia, omalla tavalla. Minä uskon että suurin osa asioista on elettäviä, jos niin päättää. Tottahan toki elämässä tulee eteen sellaisia vaikeuksia mistä on vaikea löytää mitään hyvää ja jotka ovat kaikessa olemassaolossaan vaikeita ja huonoja, meilläkin niitä on ollut. Mutta silti uskon että monien asioiden kanssa elämisen vaikeus on kiinni myös siitä millaisia niistä itse tekee ja miten ympäristö ne silloin näkee. En ala tässä luettelemaan millaisia vaikeuksia arjessa tulee eteen kun lapsi ei osaa puhua, jokaiselle tulee varmasti niitä muutenkin mieleen. Kaikki on vähän hitaampaa, vähän työläämpää ja vähän takaraivossa huolestuttavampaa. Ja kaikilla meillä on omat haasteemme, toisilla näkyvämmät ja toisilla vähemmän näkyvät.

Minä olen luonteeltani sellainen ”vaikka läpi harmaan kiven” ja tyttö on ”mini-me” –tässäkin asiassa. Jotain me tehtiin oikein tai sitten se oli tähdistä kiinni siinä vaiheessa kun tyttö itse ymmärsi että tässä on nyt vähän isompi mäki mikä pitää kiivetä. Sen sijaan että hän olisi heittäytynyt maahan kiukuttelemaan ja itkemään, hän laittoi nelivedon päälle ja päätti että minähän menen. Hänen oma elämäniloinen ja päättäväinen asenteensa on tehnyt sen ettei häntä haittaa ja lannista vaikka joskus joku vähän pilkkaa tai jos ei se sana vielä kolmannellakaan kerralla tule oikein. Hän nauraa päälle ja toteaa etten mä osaa aina oikein puhua mutta mä opin! Hän on ollut niin käsittämättömän reipas tämän asian kanssa että voin vain ottaa oppia miten asiat pitää ottaa vastaan. Olen ollut vain oikeastaan kyytiläisenä tällä matkalla ja se matka jatkuu edelleen koska me ei vielä olla perillä. Mutta koen että ollaan hienosti klaarattu tämä asia, selätetty ja selvitty ensimmäiselle huipulle pystyssä, voittajina. Ja suurin voittaja on tyttö itse sillä hän on ylittänyt meidän vanhempien sekä ympäristön odotukset, omia hänellä tuskin on ollut johtuen siitä että on vasta lapsi.

bella on nyt 6-vuotias ja hän puhuu ja hän lukee ja hän kirjoittaa. Hän ei ole enää sosiaalisesti haasteellinen vaan sosiaalinen ja kaikkien kaveri. Sain ihaninta palautetta eräs päivä kun sähköpostista luin miten tyttö oli ilahduttanut eskarikaverin päivää sekä hänen äitinsä päivää juoksemalla halaamaan ystävää heti aamusta vaikka oli ollut vasta muutaman viikon uudessa eskarissa. Kaikkien niiden ärsyttävien kuusvuotiaiden maneerien lisäksi hän ei enää siis kaihda ihmisiä vaan halaa ystäviään ja vaikka hän välillä voi olla uskomattoman ajattelematon, hän kuitenkin muistaa nauttia niistä kaikista ihanista joka päiväisistä asioista ja muistuttaa myös meitä muita niiden olemassaolosta.

Tällä hetkellä tytön puheterapia siis jatkuu ja hän on edelleen hyksin Foniatrian poliklinikan asiakas. Nyt loppuvuodesta hän tekee kouluvalmiustestejä poliklinikalla (ja diggaa!) mutta jo ensimmäisellä kerralla kävi ilmi että tyttö on edistynyt ennustetta nopeammin. On kuitenkin tärkeä tutkia kattavasti tässä vaiheessa tarvitaanko koulumatkan aloitukselle tukimuotoja sillä ensimmäiset luokat ovat tärkeitä koulumatkan perustan luomiselle. Mikäli asioita aletaan tutkia vasta koulun alettua, saattaa kallisarvoista oppimisaikaa mennä hukkaan kun byrokratian koneisto toimii hitaasti ja selvitellään mistä oppiminen kiikastaa.

Aika moni ensimmäisen lapsen äiti huolestuu jos lapsi ei kehitykään sen kapean neuvolan keskikäyrän mukana. Yhteiskuntamme myös rakentuu niin että jos ei ole siinä keskellä niin asiaan yleensä puututaan. Kunnasta riippuen puututaan heti tai sitten myöhemmin. Joka tapauksessa tilanne on vanhemmalle haastava kun pitäisi nähdä oma lapsi yksilönä ja samaan aikaan tasapäistää yhteiskunnan viitearvojen väliin. On vaikea olla vertaamatta omaa lasta muihin; miksi tuo kävelee jo nyt kun minun lapsi ei edes konttaa ja mites tuo jo osaa pyytää maitoa kun minun lapsi ei edes sano äiti. Ja kyse ei ole kilpailusta.

Kyse on huolesta joka kohdistuu omaan lapseen. Onko kaikki niin kuin pitää, mitä jos siellä taustalla onkin jotain vakavampaa joka pitäisi löytää jo mahdollisimman aikaisin. Pitääkö minun vanhempana olla nyt aktiivinen vai kertookohan ne sieltä neuvolasta sitten? Neuvola määrittelee meille kuitenkin sen keskiarvon ja lisäksi viitekehyksen missä kohtaa toimitaan ja missä ei mutta joskus vanhempi huolineen jää ulkopuolelle. Joskus taas joutuu seurannan piiriin ihan hassulta kuulostavista syistä, niin kuin siitä että lapsi on liian pitkä (niin kuin bella oli ja oli seurannassakin), mutta joskus seurannassa tosiaan löydetään se syy miksi ne keskiarvot ovatkin tarpeen.

Joskus neuvola ei vielä puuttuisi mutta koska vanhempi vaatii ja vaatii niin saadaan tutkimuksia aikaan jossa selviää jotain. Niin kuin vaikka vaikea verbaalinen dyspraksia mistä ei lapsi mitenkään pystyisi selviämään ilman lisätukea ja mikä olisi todennäköisesti koitunut alkukoulutaipaleen tappurapensaaksi sekä vaikuttanut lapsen kehitykseen voimakkaasti, mikäli sitä ei olisi diagnosoitu alussa ja hoidettu jo 4 vuotta ennen koulunalkua. Pitää luottaa itseensä ja osata vaatia jos on tunne ettei nyt ole kaikki kohdallaan. Pitäisi myös muistaa ettei me olla samanlaisia ja jokainen kehittyy omassa tahdissaan. Joskus omaan epäröintiinsä voi löytää selkeyttä ja varmuutta netistä jos vaikka löytää kirjoituksen mistä tunnistaa tuttuja asioita.

Hybridi

Sinisorsa + Tavi = Tuommonen veikeennäkönen, pienehkö tavimaisesti käyttäytyvä sorsankin näköinen tyyppi.

Terminen kevät on alkanut, että kesää vaan odotellessä!

Ps. En tiedä linnuista yhtään mittään mutta tuntematon mies samassa paikassa kertoi että kyseessä on em. lintujen risteymä.

Jotain ihan muuta

kuin yleensä,
satamassa.
Perjantai aamuna.
Vesitason kuljettajalle ei ollut sattunut säikähdystä enempää,
mutta kone piti nostaa ja siirtää korjattavaksi.
Haettiin jädet huoltsikalta,
tyttö uimalakki päässä,
muutamat katseet juu,
mutta ei se ole niin tokkiinsa,
on tuo tullut kerran hakemaan minut kampaajalta yöpuvussakin
Tämän jälkeen startattiin juhannuksen viettoon.

Keskikesän jatkoja kaikille!

Tallinna Zoo

K U V I N

happy hyena

Avoinna joka päivä

mutta maanataissin sisätilat ovat kiinni.

Alue on iso,

kannattaa varata useampi tunti aikaa.

Eläimiä on paljon,

osa valitettavasti vielä

ressukkaosastoissa,

asiat paranemassa sillä

monilla eläimillä on sponsorit.

Sea Life Synttärit etc.

Minulla ei ole yhtään kuvaa Sea-Life synttäreiltä joten kuvitetaan muilla.

Keväällä monessa perheessä juhlitaan synttäreitä. Ainakin meille sataa kutsuja, etenkin toukokuussa, joka viikko. Tytön päiväkodissa on ollut tapana kutsua koko isojen ryhmä, joka tarkoittaa noin 14 syntymäpäiväjuhlia  vuodessa. Tosi monet synttärit on vietetty HopLopissa, muutamat Huimalassa, kotonakin on oltu sekä Sea Life:ssa. Siitä asti kun tyttö oli viime vuonna Sea Life -synttäreillä, on hän ollut varma että myös hänen ensimmäiset päiväkotikaveri-synttärit pidetään samassa paikassa. En nähnyt mitään syytä miksi näin ei oltaisi tehty kun asia tuntui olevan tytölle hyvin tärkeä, joten kalalaanhan me suunnattiin viime viikolla.

Sea Life tarjoaa erilaisia synttäripaketteja joista me valitsimme Seeprahain synttärisetin (voisin vannoa että se oli eri nimellä kun katsoin sitä suunnitteluvaiheessa). Ulkoistin järjestelyn miehelle ja emme tienneet mitä odottaa kun aiempaa kokemusta ei tästä paikasta ollut (ja ilmeisesti ulkoistettu taho ei lukenut Seeprahai-paketin ohjeita ja myyntiehtoja). Hintaa paketilla oli 18 €/lapsi ja lisäksi otimme Napostelupaketin hintaan 3,50 €/lapsi. Oletin että tilassa on kulhoja/laseja/lautasia/servettejä -mutta ei ollut. Olisi ehkä pitäny lukea paremmin teksti netistä. Napostelupaketin lisäksi veimme omia Trip-mehuja, sipsejä sekä popcornia (onneksi emme mitään mikä olisi tarvinnut tarjoiluastioita).

Koska synttärit järjestettiin viikolla, olimme laittaneet aloitusajaksi klo 17:30 ettei tule ihan järjetön kiire päiväkodista. Paikka sulkee ovensa kello seitsemän eli silloin loppuvat juhlatkin. Saimme myös sovittua että kaikki NELJÄTOISTA lasta saavat syöttää kaloja. Pakettiin kuului kaverilahja (en juurikaan pidä tästä tavasta mutta sosiaalinen paine ja niin edelleen) ja lisäksi tyttö sai valita Sea Life myymälästä jotain kivaa kavereille. Joku aika myöhemmin olin hetkellisesti neljäntoista  m e d u u s a n  onnellinen omistaja.

1,5 h on tosi hyvä aika synttäreille Sea Lifessa. Siinä ajassa ehtii napostella, tehdä opastetun kierroksen, kiipeillä pitkin seiniä sekä avata sankarin lahjat. Se lahjojen avaaminen tuntuu olevan hyvin tärkeää niin vieraille kun lahjojen saajallekin, eli sille kyllä kannattaa varata aikaa. Muutamilla synttäreillä ei ole aika riittäny lahjojen avaamiseen ja siitä on tullut hetkellistä harmistusta. Mikäli aikaa olisi ollut 2 h, olisimme laittaneet lapsille jonkun lyhyen DVD:n. Sea Lifen juhlatilassa ei juurikaan mahdu järjestämään aktiviteetteja, ainakaan silloin kun on pöytäpaikka 14 vieraalle mutta tilassa on videotykki.

Kaiken kaikkiaan synttärit oli tosi kivat ja todella äänekkäät (tilassa ei ole mitää ääntä vaimentavaa). Mielestäni tälläisessä paikassa pitäisi olla servetit/perusastiat/kahvinkeitin käytettävissä, mutta jos osaa ennalta varautua ettei niitä ole, niin tuskin tulee ongelmaa. Hintakin on kohtuullinen, kun sitä vertaa vastaaviin muihin palveluntarjoajiin. Lapset tykkäsivät kierroksesta, tilasta ja ihastuivat ihan täysia meduusoihin (en olisi heti arvannut) ja ne ovat olleet myös päiväkodissa vierailulla ahkerasti. (Mies oli kierroksella mukana ja sanoi että ehkä hivenen vanhemmat lapset saattaisivat keskittyä vielä vähän paremmin). Mielestäni vähän hassua oli että hintaan sisältyy ainoastaan yhden aikuisen läsnäolo kierroksella, toisesta olisi pitänyt maksaa 12,50... Kaiken kaikkiaan voin suositella kutsuja Sea Lifessa, mutta en ehkä nuoremmille kuin 5-vuotiaille.

Nyt on juhlittu ja koska aika moni miettii jossain vaiheessa että mitä 5-vuotiaalle voi ostaa synttärilahjaksi niin alla muutama idea. Itse ostimme tytölle lahjaksi toivotut JD Bug potkulaudan sekä Bride Barbien.

***

kukkakuvin

HYVÄÄ VIIKONLOPPUA

*

Vakavasti.

Onko 10 vuotta tarpeeksi pitkä aika. Mahtuuko 10 vuoteen niin paljon iloa että suurin suru on muuttunut pysyväksi asiaksi, jolle on oma paikka josta sitä voi muistella vain kun haluaa. Vai onko suru muuttunut kaipaukseksi ja haaveeksi. Asia jota joskus toivoi muttei ikinä saanut. Kyllä me sitä muistoa mukana kannetaan, joka päivä. Vaikka nykyään menee päiviä kun ei muista ollenkaan, enää siitäkään ei tule huonoa omaatunto. Joskus asiaa ajattelee paljon mutta ilman itkua, vain kipeänä muistona.

Suruja on erilaisia. Ei ulkopuolelta voi määritellä toisen surua ja menetystä. Ei edes silloin vaikka itse olisi kohdannut saman. Jokainen tuntee eri tavoin. Jokaisella on oma polku ja sen varrelta poimitut muistot sekä kokemukset. Olemme niiden summa. Toisen suurikin suru voi olla toiselle pieni, jos se pieni on suurin suru jonka toinen on kohdannut.

Meidän perheen suurin suru on enkelipoika. Esikoispoikamme kuoli kohtuun 10 vuotta sitten. 3 viikkoa ennen odotettua syntymää, kuulin ettei täällä enää sydän lyö. Shokki. Eihän niin voi tapahtua. 13 ensimmäisen viikon jälkeen ei enää pelätä vaan odotetaan vain. Odotetaan tuleeko tyttö vai poika. Viikkoja myöhemmin saimme kuulla ettei ole syytä. En silloin välittänyt, syytin ehkä ensin itseäni. En ollut tehnyt mitään väärin, vauvassa ei ollut mitään vikaa. Sanoivat että joskus näin käy, ei se ole kenenkään syy. Hyväksyin sen. En ees tiedä miksi. Ihmisluontoon kuuluu yleensä syyn etsiminen ja sen kohdistaminen. Surua ja vihaa on helpompi käsitellä jos sille löytää nimen. En löytänyt.

Vuosi myöhemmin syntyi pomppu. Pelätty, odotettu, lahja. Valvoin vuoden, koska vauva ei nukkunut. Ei haitannut. Meillä oli vauva, 10 sormea, 10 varvasta, elossa. Olin joskus ajatellut kahta lasta, pienellä ikäerolla. Ei käynyt edes mielessä -meillä oli pomppu. Joskus, aika useinkin, kysyttiin monta lasta teillä on. Vaikea hetki...en tiennyt mitä vastata. "Meillä on yksi mutta tavallaan kaksi". Tuntui että jos en mainitse ensimmäistä poikaa, vähättelen häntä. Halusin ettei hän jää pompun varjoon. Ihmiset vaikenivat, pahoittelivat. Koko tilanteesta tuli yleensä vaikea. En halunnut sitä. Olin tehnyt asian kanssa rauhan. Tuli huono omatunto että tein muiden olosta vaivautuneen.

Meni vuosia tottua kun lapsia kutsutaan enkeleiksi. En ikinä kutsunut pomppua enkeliksi, hän oli aarre. Enkeleistä tuli mieleen kuolema, se pieni täydellinen ikuisesti nukkuva vauva, meidän vauva. Tuli ainä hieman paha mieli, kun kuulin että elävää lasta kutsuttiin enkeliksi. Eihän se ollut heidän syy, eivät he tienneet. Eikä heidän tarvitse minun suruni takia olla näkemättä omaa lastaan enkelinä. Enkeleitä ei  vain ole meidän elämässä ollut, yhden lisäksi.

Olen monessa suhteessa varmasti muuttunut. Moni asia saa oman paikkansa siksi että vertaan alitajunnassa. En ota mitään itsestäänselvyytenä, eikä se ole katkeruutta. Tiedän vain että joskus tapahtuu odottamattomia asioita, niin hyvässä kuin pahassa. Rakastan lapsiani pyyteettömästi. Vaikka joskus menetän malttini, luulen että silloinkin olen ankarampi itselleni kuin lapsille. Minulle lapset ajaa kaiken ohi, ehkä jopa liikaa, niin ainakin ystäväni sanovat. Tytön syntymän jälkeen tunne voimistui, en ikinä voinut uskoa että meitä kohtaisi sellainen onni -tyttö ja poika. Olin varma että jompikumpi otetaan meiltä pois. Mietin ehkä liian usein tilanteissa menneisyyttä. Mietin että parempi että lapsi kiukuttelee, kuin ettei häntä olisi ollenkaan. Pelkään, melkein joka päivä ainakin kerran, että lapsille sattuu jotain. Se ei ole kymmenessä vuodessa muuttunut, en usko että se muuttuu koskaan.

Mutta kymmenen vuotta on mennyt. Surulle on paikka. Me elämme, itkemme ja nauramme. Joskus tappelemme ja sovimme. Yritämme muistaa joka päivä elämämme ainutlaatuisuuden ja nauttia hetkestä. Kaiken arjen keskellä, elämme kuten mikä tahansa perhe.

Liki kuukausi sitten oli vuosipäivä, mies oli matkoilla ja en päässyt lasten kanssa haudalle viemään kynttilää, ensimmäinen kerta. Muutamia kuukausia sitten näin kauniin paidan netissä, siinä oli siivet. Se jäi vaivaamaan. Eilen sain vinkin adressista enkelilapsien liputuspäivälle.

Asia on pyörinyt mielessä nyt aika paljon.

Puhuimme miehen kanssa että menemme lomalla haudalle, tilasin paidan ja allekirjoitin adressin.  En ole vieläkään ihan varma paidasta, se muistuttaa minua enkelipojasta, mutta ehkä hyvällä tavalla. Ehkä näin Padmé, joka on vielä liian nuori ymmärtämään, pääsee lähemmäksi. Tai ehkä se on äitiä varten, muistuttamassa että arjessakin voi surea ja muistaa, samalla kun saa nauttia lasten naurusta ja ilosta. Ei, en kutsu vieläkään lapsiani enkeleiksi.

Halusin kertoa tämän koska enkelilapset ovat vaiettu asia. Liian vaiettu. Ymmärrän että kaikki vanhemmat ei ole valmiita puhumaan menetyksestään. Minä olen, nyt. Ja toivon että joku, jota joskus kohtaa sama suru, saa tästä voimaa jatkaa ja päästää irti.

Virittäydy kevät-taajuudelle!

Synttäreitä.
Lenkkareita.
Mekkoja.
Lankoja.
V Ä R E J Ä

Sellainen oli meidän päivä tänään. Isi tuli eilen reissusta ja tänään mentiin ja viipotettiin. Pojan ollessa sählysynttäreillä kävimme pikaisesti Kampissa sillä Benettonilla on tässä kuussa -20% kantisale. Huomasin  eilen Stockalla hauskan mekon mutta eipä niitä ollutkaan omassa liikkeessä, erikoista. Olisin sitten käyttänyt alen hyödyllisesti kotihousuihin muttei ollut niitäkään, oikeaa kokoa ja oikeassa värissä. Jotain sieltä liikkeestä kuitenkin mukaan tarttui.

Nimittäin Benettonin kevätkuvasto. Selasin sitä odottaessani myyjää joka lähti varastoon etsimään housuja ja ihastuin. Mikään vaate ei niinkään tehnyt vaikutusta mutta kuvasto kokonaisuudessaan oli mainio. Ihania värejä ja värejä sekä värejä. Valkoista, kaunis asettelu ja kauniita kuvia. Yksinkertaista ja pelkistettyä mutta niin täyteläistä. Otin näitä mukaan kaksi, ihan vain jos toiselle sattuu jotain.

Luulen että olen jo käynyt tämän talven läpi. Olen ehdottomasti valmis virittäytymään kevät-taajuudelle.

Aurinkoa, vihreääm, sinistä ja tonnikaupalla jätskiä!
Lisää värejä!

Värikästä viikonloppua kaikille!

 Ps. Jos joku oikein tahtoisi toisen kuvaston,

sellainen joka ei asua Benttonin tuntumassa.

Voin sen postitttaa koska molemmat kuvastot tulivat kotiin ehjinä.

Mikäli tahtojia on useampi, tehdään arvonta.

Stephanie & Jeffrey

Aivan ihania.

Old Schoolia.

Minä tykkää, tyttö sai joululahjaksi.

Kiitos antajalle ♥

En ihan vielä anna näitä leikkeihin.

Saa lukea ja katsoa,

vain kirjana.

Pisteenä i:n päälle.

Niska meni tänään kramppiin.

Makaan sohvalla, jotenkin pitää selvitä huomisesta.

Ystäväni sanoi että lääkärin diagnoosi tähän on noidannuoli.

Eipä sillä termillä väliä,

kipu on suunnaton ja pään liikerata noin 2 cm molemmin puolin.

Saattaa olla täälläkin hiljaista ennen kun helpottaa,

jos vointi sallii niin kaivan teille kuva-arkistoja.

Edelleen ihanan talvista alkuviikkoa!