Mietteitä lasten ja nuorten harrastamisesta ja kilpaharrastamisesta

Olen kirjoittanut blogiin useita kertoja vuosien varrella lasten harrastuksista. Koska vuosien varrella lapset ovat kasvaneet ja harrastustilanteet muuttuneet, on teksteissä myös pohdintaa asiasta usealta eri kantilta ja kokemusten muovaamia mielipiteitä. Yhteistä kaikille teksteilleni kuitenkin on henkilökohtainen myönteisyyteni lasten ja nuorten ohjattua ja jopa tavoitteellista harrastustoimintaa kohtaa. En yleensä reagoi, ainakaan blogiin asti, ajankohtaisiin ja keskustelua kirvoittaviin aiheisiin, mutta taannoin, kun näin hesarin otsikon ” Lasten kannattaisi pelailla pihalla eikä käydä monta kertaa viikossa treeneissä” (http://www.hs.fi/elama/a1465359667646), nousi mieleeni heti useita ja jopa vähän puolustuksellisiakin mielipiteitä. Tässä vaiheessa en ollut vielä lukenut itse artikkelia.

Ensimmäisenä mieleeni nousi hämmennys, sillä otsikointi mielestäni antoi välittömästi ymmärtää, että ohjatut harrastukset ja pihalla pelaaminen ovat jotenkin toisensa pois sulkevia vaihtoehtoja. Toisaalta otsikon voi myös tulkita niin, että pihalla pelaaminen ja harrastus olisi lapselle tai nuorelle sama asia. Uskon että artikkelin otsikoinnissa juurikin pyritään edellä mainittuun kärjistämiseen mutta kuinkahan monelta lukijalta jää ymmärtämättä, ettei asia ole lainkaan näin mustavalkoinen.

Kun lähdin ahmimaan artikkelia eteenpäin, olin kirjoittajan kanssa samaa meiltä monista asioista. Urheiluharrastukset ovat liian suorituskeskeisiä sekä kalliita. Harjoittelukertoja viikossa on paljon. Kilpailu on kovaa ja täynnä pettymyksiä… eiku. Tähän kohtaan kompastuin ensimmäisenä. Kyllä, kilpailemiseen kuuluu pettymykset mutta siihen kuuluu myös onnistumiset ja toisten kannustus. Mielestäni aliarvioimme vahvasti lapsia, jos keskitymme arvottamaan kilpailua sisältäviä harrastuksia sillä, että kun ei voittoa tule, tulee vain pettymys. Näin ei läheskään aina ole ja uskallan väittää että mitä nuorempia lapset ovat, sinä vähemmän se pettymys kirpaisee. Niin kuin ilot, myös pettymykset kuuluvat elämään ja vaikka niitä ei nyt tieten tahtoen tarvitse treenata, en voi keksiä parempaa paikkaa sille, kuin läheisten joukkuekavereiden tai samaa harrastusta rakastavien kilpakumppaneiden seurassa. Hesarin kirjoituksesta jäi myös mielikuva, että moni luopuisi harrastuksista 10-15-vuotiaana juurikin pettymysten takia, johon niin ikään suhtaudun hieman skeptisesti. 

Kuten etukäteen arvelin, siirtyi aihe ohjatusta harrastamisesta nopeasti urheilun kilpaharrastukseen ja argumentointi keskittyi siihen. Näinhän se monesti menee oikeassakin elämässä; ilmoitin lapsen luistelukouluun mutta lapsi päätyi lopulta kutsuttuna kehitysjoukkueen kautta kilpajoukkueeseen. Samalla olin itse muuttunut hellästi harrastukseen ohjaavasta vanhemmasta kilpaurheilutoiminnan matkustajaksi tai jopa seuratoiminna kantavakis vapaaehtoisvoimaksi. Harvempi vanhempi edes halutessaan, pystyisi pakottamaan lasta harrastamaan jotain epämukavaa. Tahtotila tulee varmasti yleensä sieltä lapsen puolelta ja lähtökohtaisesti lapset jotka haluavat kilpailla, omaavat intensiteettiä ajaa asiaansa jo nuorella iällä. Se millaiset resurssit perheellä on tarjota harrastukselle, määräävät tässä kohtaa harrastusten suunnan.

Valitettavaa on, ettei monessa paikassa pysty harrastamaan kuin tavoitteellisesti tai ei ollenkaan. Tällöin resurssit, niin ajankäytön kuin eurojenkin suhteen ovat vastaavat; lapsi potkii pihalla futista ja harrastus maksaa futiksen verran tai sitten harrastetaan seurassa ja kustannukset nousevat välittömästi moninkertaiseksi, koska seurojen tavoitteena lähes poikkeuksetta on kisamenestys. Kilpaharrastukseen tuntuu kuuluvan monen mielestä ensisijaisesti rahanmeno, pettymykset ja suuret harjoitusmäärät.

Jos kilpaharrastaminen on sitten niin kamalaa kun annetaan monesti ymmärtää, miksi sitten niin monet lapset ja nuoret sitä tekevät? Siksikö, ettei ole muuta vaihtoehtoa ja vanhemmat toteuttavat saavuttamattomia unelmiaan? No tuskin sentään, vaan koska se on antoisaa ja kivaa. Koska osalla lapsista on synnynnäinen tarve keskittyä ja harjoitella johdonmukaisesti ja koska niille lapselle ja nuorille, ei focus ole pelkästään voittamisessa vaan myös harjoittelussa sekä itse kisatapahtumassa. Uskallan väittää, että suurin osa kilpailesvista lapsista sekä nuorista harrastaa rakkaudesta lajiin.

Tasapuolisuuden vuoksi, olisi upeaa, jos me yhteiskuntana pystyisimme tarjoamaan kaikille halukkaille mahdollisuuden harrastaa ohjatusti mutta vähemmän. Valitettavasti, ainakin metropolialueilla kilpailu on kovaa ja tavoitteet korkealla, joka heijastuu suoraan seurojen toimintaan sekä yksilöiden mahdollisuuksiin. Pienemmissä kaupungeissa harrastaminen onkin monesti astetta rennompaa ja edullisempaa. Kun pysähdyn hetkeksi tähän ajatukseen, ymmärrän, että niinhän se elämässä on; valintojen ja mahdollisuuksien välimaastossa harvemmin on mahdollista saada ihan kaikkea mitä haluaa.

Mielestäni on väheksyvää ja loukkaavaa, niin kuin nuoriso sanoisi, dissata kilpaharrastajia. Kilpaharrastajat, ainakin alle 10-vuotiaina tai alemman tason kilpailijoina, elävät lähestulkoon samanlaista elämää kuin lapset joilla harrastuksia ei ole tai harrastuskertoja on vähemmän. Treeneihin käytetty aika ei yleensä ole pois pihaleikeistä tai perheen muista ulkoiluista vaan, ainakin meidän perheessä, esimerkiksi telkun katsomisesta tai tietokonepelaamisesta. Kilpaharrastaja on samanlainen lapsi tai nuori kuin muutkin ja haluaa aivan samalla lailla leikkiä ja hengailla kavereiden kanssa, oli kyse sitten nukkeleikeistä tai pallonpotkimisesta. Olisikin varsin mukavaa vaihtelua lukea joskus mediasta myös kilpaharrastuksen positiivisista vaikutuksista; vastuunkantokyvystä, säntillisyydestä, joukkuehengestä sekä ystäväpiirin laajenemisesta, vain muutamia mainitakseni.

Lapset eivät mieti terveydellisiä vaikutuksia suuntaan tai toiseen harrastaessaan ja jos lapsi tekee sitä mitä rakastaa, onko meidän aikuisten asia lopettaa harrastus pelosta loukkaantumisiin tai harrastuksen yksipuolisuuden takia. Tai onko meidän tehtävä yhteiskuntana päättää, ettei kukaan voi kilpaharrastaa jos kaikki ei voi, tai ainakin paheksua heitä jotka niin tekevät. Eiväthän kaikki edes halua urheilla ja sitä paitsi, monesti lajien kilpatreenaus on paljon monipuolisempaa kuin pintapuolisesti tarkasteltuna nähdään. Silti etenkin nuorten kilpaharrastuksista kirjoitellaan lähes poikkeuksetta negatiiviseen sävyyn, eikä siinä jää yleensä mainitsematta terveyteenkäänkään liittyvät argumentit.

Tilanpuutteen takia, jotain jää aina jotain sanomatta koska aihe on niin monimutkainen ja laaja. On helpompaa kirjoittaa, että lapset pakotetaan harrastamaan, kuin kertoa, että seurasta löytyy aina jopa useampi vanhempi, joka jopa toivoo lapsen lopettavan harrastuksen. Meidän on niin paljon helpompi tuomita ja löytää negatiivisia asioita meille tuntemattomasta asiasta, kuin myöntää, että siinä voi olla mahdollisuuksia ja positiivia puolia mistä jäämme paitsi.

Valitettavasti mustavalkoinen kirjoittelu aiheesta, ei saa ainoastaan kilpaharrastusta näkymään huonossa valossa mutta se vaikuttaa myös ihmisten asenteisiin suhtautua nuoriin harrastajiin sekä harrastuksiin ylipäätään. Valitettavan monelta ei löydy tilannetajua olla kritisoimatta asiaa nuoren harrastajan kuullen ja en voi väittää itsekään nauttivani tilanteista, joissa minun odotetaan puolustautuvan harrastavien lapsien vanhempana. Lähes aina kyräilijöillä ja kommentoijilla on harrastustoiminnasta vääriä käsityksiä, jotka tulevat ilmi kun keskustelua jatketaan. Dialogissa suurin osa vastaväitteistä polkeekin paikallaan kilpaharrastuksen ja pihalla leikkimisen vastakkain asettelussa. Harvempi näist' kriitikoista on ikinä nähnyt sitä vilpitöntä hymyä kilpailijan kasvoilla kun itse jäi mitalitta, mutta kilpakumppani tai kilpaseura voitti. Moni ei ehkä huomaa, että se pihan innokkain pihajoukkueen kasaaja pelaa palloa myös kylän urheiluseurassa ja muutaman vuoden päästä hän kenties on se, joka mahdollistaa vapaamuotoisemman harrastamisen pienille lapsille saman lajin puitteissa. Kaikessa tavoitteellisuudessaan, monet kilpailevat lapset ovat tavattoman pyyteettömiä ja tsemppi ei jää vain omiin kisoihin vaan on mukana arjessa ja myös siellä kotipihan pallokentillä.

Emme paranna kansanterveyttä tai rohkaise lapsia ja nuoria terveellisempiin elämäntapoihin kritisoimalla heitä, jotka ovat harrastusmahdollisuuksia valinneet sen tavoitteellisemman polun. Sen sijaan, meidän tulisi kannustaa tasavertaisesti lapsia liikkumaan ja harrastamaan sekä tutkia mahdollisuuksia muokata niin harrastuksia kuin harrastusmahdollisuuksiakin monipuolisemmiksi sekä tasapuolisemmiksi.

Valitettavasti alkuperäinen artikkeli ei enää ilmeisesti ole luettavissa ilman Hesarin tunnareita. Tämä kirjotus on kirjoitettua sponttaanina ajatuksen virtana kyseiseen artikkelin lukemisen jälkeen, joten teksti saattaa jäädä hieman "ilmaan" mikäli alkuperäistä artikkelia ei pääse lukemaan, sorry.