Punaisen maton paikka.

Lyhyt versio: Elämä on tässä ja nyt ja se on ihanaa!

Kuva vuodelta 2013

Pidempi versio: Kolme vuotta on kulunut ja se on mennyt niin nopeasti. Kun muutimme Söderkullaan tunsin että minun tarvitsee vain purkaa laukut ja olen kotona. Vaikka olemme maalanneet ja laittaneet, muuttaneet sitä ja tätä niin se kaikki on vain pintaa. Tunne tänne kuulumisesta oli vahva ennen sitäkin. Olen kirjoittanut meidän suuresta elämänmuutoksesta täällä sekä täällä (täällä on pieni esittely kodistamme). Ja eihän tänne pitkä matka ollut, kuten ovat todenneet monet meillä käyneet ystävämmekin: ”Miten tänne ajaa niin nopeasti?!” Niinpä. Mutta tietysti henkisesti ja arjessakin muutos on ollut valtava. Mutta tämä on meidän juttu, tämä talo on meidän koti. Seinät ovat nähneet iloa ja surua, arkea ja juhlaa. Seinät eivät ole enää edellisten asukkaiden muistoista vaan meidän muistoista patinoituneet. En vieläkään kadu hetkeäkään muuttoa vaan päinvastoin, haluan olla niin tässä hetkessä että välillä pelottaa.

Omakotitaloasuminen on tuonut eteen myös asioita mitä ei osannut ennakoida. Ennen muuttua pohdimme miten elämä muttuu ja miten omakotitaloasuminen eroaa kerrostalossa asumisesta. Miten muiden rakentama talo eroaa meidän tarpeista tai tyylistä. Olemme pikkuhiljaa remontoineet siellä täällä, tehneet kodista sellaisen joka toimii meidän arjessa ja missä me viihdymme. On myös kohteita jotka haluaisin remontoida mutta siinä ei ole järkeä, vielä, sillä ne ovat kuitenkin ihan ok ja vielä aika uusia käyttöikäänsä nähden. Yksi näistä kohteista on muuten keittiö ja toinen eteisen ja olohuoneen lattia.

Nyt kolmantena vuonna olen käynyt pihan kimppuun, siis todella. Olen joutunut opiskelemaan kaiken alusta alkaen ja saanut korvaamatonta apua mm. äidiltäni ja Mustilan henkilökunnalta. Lapsenkengissä vielä mennään mutta nyt minulla on jo olo että tiedän mitä teen. Rakas mieheni on auttanut minua raskaimmissa asioissa vaikka hänkään ei varsinaisesti mikään puutarhatonttu ole ja kyllähän lapsetkin aina siinä jossain pyörivät. Aika näyttää miten olen onnistunut, ainakin parhaani tehnyt. Nyt pikkuhiljaa alkaa tuntua että saavutamme sellaisen nollatilanteen missä suurimmat muutokset on tehty ja voi hieman hellittää ja tehdä pienempiä asioita viitsimisen mukaan. Nyt voi välillä vain istathtaa ja nauttia siitä että on piha minne istahtaa.

Rahaa on palanut varmasti moninkertaisesti siihen nähden mitä ajattelimme ja osasimme odottaa, se on arkinen tosiasia. Niiden kohteiden lisäksi mitkä oli tiedossa ennen muuttoa, on tasaisesti tullut yllättäviä kuluja, omakotitaloasumiseen liittyviä menoja. Vesihana ulos, hälytinjärjestelmän uusiminen, maalausta, sähkötöitä…. Tuntuu että olemme käyneet rautakaupoissa ja vastaavissa koko loppuelämän tarpeiksi ja pikkuhiljaa kartoittaneet ne sähkärit ja putkarit joille soitetaan vastaisuudessakin, mehän emme voi soittaa enää huoltoyhtiöön. Vaikka emme osanneet tätä kaikkea etukäteen ajatella niin onneksi tiedostimme mahdollisuuden, muuten olisi voinut olla aika järkytys tälläiselle city-ihmiselle. Saatan myös puhua vain omasta puolestani, mieheni on varmasti eri tavoin osannut ajatella näitä teknisempiäkin asioita.

Vastapainoksi olemme myös saaneet enemmän kuin osasimme odottaa. Olin aina ajatellut että espoolaisena meillä on asiat mallillaan enkä osannut itse silloin edes ajatella että jotain puuttuisi tai voisi olla paremmin. Päinvastoin, olin ehkä skeptinen palvelujen suhteen ja hieman mietitytti riittääkö lapsille kavereita.

Muuttomme jälkeen uudet naapurit jo vinkkailivat iltapäiväkerhoista, kesähoidoista, harrastemahdollisuuksista ja vaikka mistä. Meidän iltapäiväkerhosta olikin juttu noin vuosi sitten Ylellä koska homma toimii niin hyvin. Ensimmäisenä kesänä en edes tajunnut että lapsi olisi kannattanut laittaa koulun kesäkerhoonkin koska ajattelin että kaikki ovat lomalla. Pieleen meni, kaikki olivat kerhossa paitsi meidän tyttö joka vietti yksinäisiä kesäpäiviä kotona isoäidin kanssa. Tänä vuonna teimme korjausliikkeen ja tyttö meni kerhoon muutamaksi viikoksi. Niin meillä on kesäkerhomahdollisuus koko heinäkuun ja elokuun alusta uudelleen.

Samoin yllätyksenä tuli Porvoon Musiikkiopiston valmentava soitto-opetus iltapäiväkerhon yhteydessä. Ja on kyllä sanoin kuvaamaton apu kun lapsi voi harrastaa koulun jälkeen samoissa tiloissa kerhon yhteydessä. Muun muassa nämä ovat niin upeita asioita että ei voi kun olla kiitollinen. Bonuksena lapsilla on kaverit lähellä, harrastukset nopean matkan päässä ja kaikki on hieman lungimpaa.

Äitinä arvostan sitä että uusilta huudeilta löytyy kaupat ja postit samasta paikasta, parkkipaikkoja on aina eikä ne maksa, nimimerkillä ikinä ei olisikaan niitä kolikoita mukana. Totesin myös että hammaslääkäriin pääsee heti eikä tarvitse varata aikaa puolen vuoden päähän ajanvaraukseen. Yhteisöllisyys mahdollistaa kimppakyytejä, yökyliä ja yhteistä tekemistä ”koko kylän kesken” ja lapsilla on aivan uusia mahollisuuksia ajanviettoon. Ensimmäistä kertaa tiedän hyvin lasten kaverit, heidän vanhemmat ja ollaan ihan eri tavoin yhteyksissä kuin ennen on tullut oltua.

Olen vakuuttunut että tämä on meidän elämämme punaisen maton paikka.