...mennä siitä mistä äidin aita on matalin.

Huh huh. Hihkuin lauantaina yhden aikaan jäähallissa kun hetkeä aikaisemmin bellan käteen oli jäällä annettu valkoinen paperi. Ensimmäinen tunne oli silkka ilo, oma sekä jaettu ja heti perään helpotus. Helpotus siitä että minun ei tarvitse enää jännittää osaanko sanoa juuri ne oikeat asiat, ne sanat mitä sanotaan kun toinen pettyy ja ei saavuta sitä mitä tavoitteli. Samalla tajusin kristallin kirkkaasti että vaikka olen aina ajatellut että minä kasvatan lapsia niin kyllä me tässä kasvetaan yhdessä. Ei mikään ole minua voinut etukäteen valmistaa kaikkiin niihin uusiin tilanteisiin mihin joudumme yhdessä ja missä minun roolini on olla vanhempi, tietää paremmin ja osata löytää juurikin ne oikeat sanat jolla noustaan uudelleen ylös.

Vaikka olen nuorempana harrastanut ja urheillut todella aktiivisesti, en ole ikinä kilpaurheillut. Mistä ihmeestä tietäisin mitä sanoa lapselle joka haluaa kilparyhmään jos hän ei sinne pääsekään. En minä tiedä miltä se tuntuu tai mikä siinä tilanteessa auttaa, olen täysin arvailujen varassa. Helpointahan olisi kun ei antaisi edes yrittää, mutta onko se sitten kasvattamista mennä siitä mistä äidin aita on matalin.

bella on halunnut mitalin ainakin neljä vuotta. Niin kuin aika moni tämän ikäinen haluaa. Jossain vaiheessa hän tajusi että kun kilpailee niin saattaa saada mitaleja. Hän on melkein kaksi vuotta puhunut siitä että haluaisi kilparyhmään ja me olemme jutelleet mitä se tarkoittaa. Hän tietää että jotain harrastuksia täytyy jättää pois ja hän tietää että kilparyhmässä ei automaattisesti anneta mitaleja. Hän oli kaksi viikkoa sitten mitalityttönä ja katsoi vierestä miten oman seuran tulokasjoukkue, omat seurakaverit, seisoi palkintojen jaossa jääden ilman mitaleja. Minä tiedän että että pettymyksiä tulee, ihan niin kuin hänkin ja ensimmäinen niistä saattaa tulla jo ennen kun hän edes on kilpajoukkueessa. Kilpajoukkueeseen ei pääse ilmoittautumalla, sinne pääsee vain testiluistelun kautta, jos pääsee.

Mitäs jos sä bella et pääsekään tällä kerralla joukkueeseen?

”Sitten mulla tulee kyllä varmasti itku”

No itkun jälkeen luuletko että haluat vielä jatkaa luistelua?

”Joo, ja yritän sitten uudestaan joukkueeseen seuraavalla kerralla."

Miksi sä bella luistelet?

”Koska se on kivaa!”

Sillä hetkellä kun päätin päästään bellan testiluisteluun, aloin miettiä mitä sanon jos tuleekin se itku. Kyse ei ole siitä etten uskoisi omaan lapseeni vaan siitä että on vain realistista huomioida kaikki vaihtoehdot. Me ei päästy ikinä itkuihin eli en tiedä vieläkään. Olen aika varma että ne oikeat sanat olisivat lopulta löytyneet ja olimmehan puhuneet etukäteen niin paljon asiasta, että se omalta osaltaan varmasti myös valmensi pahimpaan skenaarioon. Nyt meillä kuitenkin alkaa uudenlaiset haasteet; kilpavalmennuksessa oleminen ja muiden harrastusten yhteen sovittaminen. Tavoitteellisessa harrastuksessa on kuitenkin aina eri meininki kuin harrasteryhmässä, mutta onneksi bella on suhtautunut harrastuksiinsa tähänkin asti sellaisella vakavuudella ja omistautumisella että ei varmasti tule yllätyksenä ettei treeneistä olla pois. Ei olla oltu tähänkään asti. Toivon että tyttö pääsee hyvin joukkueeseen mukaan ja into luisteluun pysyy. Tärkeintä loppujen lopuksi on kuitenkin se, että se on kivaa!