Perusmaanatai -ei kun olikin tiistai.

Taidan marista vähän. Oli pakko palata tänään Uunisaaren koska päivä on ollut vähintäänkin haastava. Ihan kuin olisi maanatai, vaan ei ole. Aamulla myöhästyimme komeasti jumpasta jota ajattelin kompensoida ulkoilulla ja kirjastolla. Oli kasa asioita hoidettavana joten nehän nivoutuvat kätevästi yhteen -tai niin sitä luulisi.  Kellarista soitin miehelle ja tiedustelin missä mahtavat rattaat olla. Koska pompun koulu päättyisi piakkoin ei auttanutkun lähtee kävelemään tytön kanssa ja mies lähti samaan aikaan tuomaan rattaita jotka siis löytyivät takakontista. Sillä aikaa kun mies ajoi noin 20 kilometriä me pääsimme tytön kanssa etenemään huimat 150 metriä.

Tällä matkalla söimme lunta, kiusasimme äitiä, kiukkusimme ja temppuilimme, siihen pisteeseen että epäilen erään miehen harkitsevan soittoa lastensuojeluun. Tämä siis siinä vaiheessa kun talutin tyttöä vierelläni takista pitäen että pääsisimme eteenpäin, turha lienee edes mainita mitä keinoja tähän mennessä oli jo käytettyä. Minkäs teet, ihan kuin greipille puhuisi, tyttö kuuntelee tasan yhtä paljon.

Rattaat saatuamme pääsimme etenemään hyvin, molemmilla oli paljon kivempaa. Soitin pompulle että tulee suoraan kirjastoon, en tosin ajatellut että hän tulisi sinne sukset kainalossa ja monot jalassa. Miellyttävän huutokonsertin säestämänä lähdimme pois kulttuurikeskuksesta ja poika takaisin koululle. Täällä on sinänsä mukavia ihmisiä että tulevat juttelemaan raivoavalle vaaleanpunaiselle greippipullalle, eipähän tarvitse olla yksin tilanteessa. Ilahdutin varmasti monia äitejä joiden lapsi juuri sillon istui nätisti rattaissa. Mainittakoon että Padmé Greippipulla luki tunnin kirjoja kirjastossa -joka on minusta huikea saavutus tuon ikäiselle.

Tässä vaiheessa luovutin; hain henkasta hiusnauhat, sokkarilta pikavälipalaa ja tulimme kotiin. Kotona tasasin itseäni siivoamalla tytön kaapin ja kävin läpi tulevia isoja vaatteita. Ihan perushan tämä on mutta välillä on vaan päiviä kun se tuntuu tavanomaista vaikeammalta.