Kunhan pohdin, että miten se mies näkyy meillä kun sitä ei näy.

Olen kirjoittanut joskus aikaisemminkin minun ja mieheni sisustamisesta tai sisustamattomuudesta. Vaikka kuinka alleviivaisi sitä ettei sisusta kotiaan tai ettei sisustuksella ole mitään merkitystä, niin ihan jokaisen koti on kuitenkin oman näköinen omalla tavallaan. Kaikki kodissa olevat asiat on joka tapauksessa valikoitu jollain kriteerillä, oli se sitten ulkonäkö, hinta tai helppous. Jo aiemmin kävi ilmi että jotkut ovat hypänneet lapsuuden kodista tuttujen sisustusteemojen yli suoraan isovanhempiin ja kotia sisustetaan samalla tavalla kun mummolaa ja jotkut, kuten allekirjoittanut, on sisustanut kotinsa aika lähelle saman näköiseksi kuin lapsuuden kodit ovat olleet. Minun mummolassani on muuten paljon asioita joista en lähtökohtaisesti pidä mutta siellä ne ovat aivan ihania! Vihreät verhot, pitsiverhot, tapetit, sekalaiset matot, useiden eri vuosikymmenten huonekalut tekevät täydellisen liiton keskenään ja viihdyn valtavan hyvin mummolassa edelleen. Ja vaikka en omaa kotiani halua sisustaa niin, on meillä tavaroita jotka alun perin ovat olleet mummolassa. Siinäpä se sisustuksen kerroksellisuus meille tulee, muistoista. Minä en yleensä käy kaupoissa ostamassa koriste-esineitä vaan ne muutamat koriste-esineet joita meillä on, ovat yleensä tarinan takaa. Ne ovat tulleet meille jostain kauempaa menneisyydestä tai meidän omilta reisuilta ja niiden arvo ei ole niiden ulkonäössä vaan siinä tarinassa. Ja jos noudattelevat taiteen sääntöjä niin eivät sovi alkuunkaan mihinkään olemassa olevaan.

Mieheni kotona on ollut täysin erinäköistä kuin minun kotonani, lapsuudenkodeista jos puhutaan. Meidän valkoisten huonekalujen tilalla miehen kotona on ollut puuta ja valkoisten tekstiilien tilalla värejä ja esineitä. Minuun verrattuna mies on aika hamsteri, hänellä on paljon tavaroita vuosien varrelta ja mielestäni hänen on minua vaikeampi luopua tavaroistaan. Tai ehkä hänellä on määrällisesti enemmän säästettäviä tavaroita mutta minun ne muutamat ovat naismaisesti "kriittisempiä". Hän katseli ällistyneenä kun viimeksi muuton yhteydessä laitoin kierrätyskonttiin menemään laatikoita joita en edes käynyt kunnolla läpi, kiertoon vaan! Totesin että jos en ole niitä tavaroita tarvinnut seitsemään vuoteen, en tarvitse niitä. Meidän koti-kotona ei koriste-esineitä juurikaan ole ollut, ikkunalaudoilla on ollut Glorioita ja ainoat posliinikissat ovat löytyneet minun lapsuuden huoneen kirjahyllystä. Niin, ei meillä ole ollut varsinaisia kirjahyllyjäkään, miehen kodissa taas useampi seinällinen.

Jos ylläolevia speksejä miettii ja katselee kotimme kuvia, tulee ehkä helposti johtopäätökseen että meidän aika vaaleasta ja simppelistä sisustuksesta määrään minä. Itsekin olin siinä luulossa joskus 16 vuotta sitten mutta olin täysin väärässä. Kaiken sen miehisen välinpitämättömyyden ja hiljaisuuden takana on vahvat mielipiteet siitä minkälainen meidän kodin tulee olla. Edelliseen asuntoomme etsimme ruokapöydän valaisinta ainakin puoli vuotta, sillä mikään ei kelvannut miehelle. Lopulta valaisin tilattiin Italiasta kun molemmille sopiva viimein löytyi. Ne huonekalut jotka olemme ostaneet yhdessä, olemme ihan oikeasti valinneetkin yhdessä. Vaikka idea olisi minun, en voisi kuvitellakaan sisustavani kotiamme kysymättä mieheltä häneen mielipidettään ja ottamalla sitä huomioon. Sisutustekstiilien väreissä olen aika rajoittunut vakiintunut mutta onneksi mieheni käytti valkoisia kauluspaitoja jo tavatessamme, huh. Tosiasiassa suuri osa sisutukseen liittyvistä asioista on miehelle vain yhdentekeviä, joka on täysin eri asia kuin se, että hän taipuisi minun tahtooni. Hänelle ei vain ole kaikilla asioilla niin suurta merkitystä, ettenkö minä voisi tehdä mieleni mukaan. Niissä asioissa millä merkitystä on, hän kyllä tekee sen selväksi ja se varmasti myös kodissamme näkyy. Vuosien varrella olen oppinut joustamaan ja luovimaan ja vuosien varrella hän on varmasti kasvanut pitämään valkoisesta yhä enemmän, tai ainakin pitämään kaikkia muita värejä vähemmän oleellisina. Ja koska minä tiedän että mies tarvitsee tavaroitaan joita minä en halua edes nähdä, päätin jo ennen tämän talon ostoa että hän saa yhden ullakkohuoneista omakseen – ja minulle jäi sitten se kodinhoitohuone-win-win!

Asia jossa eroamme toisistamme, on näkemys. Minä pystyn näkemään asiat ennen kuin mitään konkreettista nähtävää on. Oli kyse neulomisesta tai sisustamisesta niin pystyn miettimään lopputuloksen niin että näen sen selvänä kuvana päässäni. Miehen mukaan hänellä ei ole tällaista ominaisuutta. Tämä on johtanut toimintamalliin jossa minä saan idean, teen ratkaisun, mies epäilee, minä toteutan ja loppupeleissä hän on samaa mieltä. Kyllä hän on joskus eri mieltäkin; en itseasiassa tiedä vieläkään mikä hänen lopullinen mielipiteensä meidän ruokatilan matosta on mutta tiedän ettei hän halua istua Artekin tuoleilla, onneksi kompromississamme on 3 muutakin tuolia

Elän itse aika vahvasti ympäristössä ja en häpeä myöntää että hyvinvointiini vaikuttaa se millaiset seinät tai kalusteet meillä on. Se missä jotkut tarvitsevat pimeyttä tai hiljaisuutta nukkuakseen, tai mieheni omia harrastuksiaa, tarvitsen minä visuaalista hiljaisuutta viihtyäkseni. Minä koen rauhoittavaksi graafiset linjat ja vaaleat pinnat. Minä rakastan valoa ja varjoja. Minä rakastan pieniä asioita joita ei ensiksi huomaa, mutta jotka tarkemman tutkiskelun jälkeen luovat kokonaisuuden. Rakastan käytännöllisyyttä ja mukavuutta. Rakastan elämää ja sitä että tilassa mahtuu elämään. Uskon että suurimmalla osalla näistä asioista ei ole miehelleni niin isoa merkitystä kuin minulle. Mutta tiedän myös että hän tietää, että kunnioitan ja arvostan hänen toiveitaan sekä panostusta meidän kotiin ja loppupeleissä parasta on se kun hän on itse siellä.

Inspiraationa pohdintaan Tuomas Vimman kolumni http://www.hs.fi/koti/Mies+ei+saa+sisustaa/a1400212230567