Joskus kauas ei ole edes pitkä matka.

Vuosi sitten vannoutuneesta ytimessä asuvasta kerrostaloasujasta tuli omakotitaloasuja. Vuosikausia olin ollut ilmeissäni mielipiteistä joiden mukaan omakotitaloasuminen on päämäärä ja kerrostalossa asuminen koettiin vain väliaikaiseksi tai pakolliseksi ratkaisuksi. En ymmärtänyt miksi kaikki eivät ymmärtäneet että on ihan oikeasti ihmisiä jotka valitsevat asua kerrostalossa. Mekin etsimme kerrostalossa isompaa kerrostaloa sillä paritalo sekä rivitalo oli ehdoton nounou ja emme vielä tienneet että muutamme omakotitaloon. Asia alkoi valjeta vasta siinä vaiheessa kun huomasin miten vaikea oli löytää halutulta asuinalueelta halutunlaista kerrostalo-asuntoa ja osakeyhtiömuotoisen asumisen edut alkoivat käydä haitoja pienemmiksi. Pikkuhiljaa asuntovälityssivujen hakuehdot laajenivat omakotitaloon jonka kautta hakualue laajeni kattamaan laajemmin Espoota. Hyvin pian kävi ilmi että minä ja Espoon kaupunki ei olla ihan samoilla linjoilla omakotitalotonttien koosta ja hakuehdot laajenivat taas: Espoo, Kirkkonummi, Inkoo. Inkoo on tosi kiva! Olen lapsuudessani käynyt paljon Inkoossa, etenkin sen satamassa ja lähistöllä sijaitsevissa saarissa. Harkitsin ihan todella Inkoota kunnes totesin että se on liian kaukana –kaikesta tarvittavasta. Kävimme myös katsomassa taloa Långvikissä ja jos itse talossa olisi ollut ollut muutama juttu erilailla, olisimme saattaneet jopa muuttaa sinne. Omakotitaloasumisen kipinä oli syttynyt emmekä edes etsineet enää kerrostaloasuntoa.

Olemme aina olleet aika liikkuvaisia ja taustamme ovat aivan eri suunnilla. Mieheni suku on lännestä ja hän itse on syntynyt Helsingissä. Minä olen myös syntynyt Helsingissä mutta sukujuuret ovat Porvoossa sekä Savonlinnassa. Olemme aina asuneet eteläisessä Helsingissä tai Espoossa ja risteilleet autolla ympäri Suomea ja tehneet muutenkin päivän tai parin reissuja ihan kotimaanmatkailun innosta. Kuten jo aikaisemmin totesin, mieheni on mallia maakrapu jonka mielestä veneessä on korkeintaan tarkoitus kalastaa ja minä mallia ulapalla on upeinta eli perheessäni vahva veneilytausta. Olen onnekas koska mieheni ymmärtää ja kunnioittaa minun sisäsistä tarvetta olla veden lähellä ja olimme yhtä mieltä että etsimme taloa "pitkin rantaa". Joskus olin ajatellut että olisi hauska asua esimerkiksi Boxissa tai jossain muualla Porvoontien varressa mutten ollut ikinä kuvitellut että niin oikeasti kävisi, olin ehkä liian kiinni siinä stockan ovessa palvelujen lähellä asumisessa.

Koska Kirkkonummen puoli on rakenteeltaan sellainen, että 51:en eli Länsiväylän meren puolella ei ole ”mitään” vaan kaikki palvelut ovat tien toisella puolella, tulimme tulokseen ettei se arkikuskauksisssa todennäköisesti toimi. Piti myös ottaa huomioon, että olen aika paljon yksin lasten kanssa joten kodin pitäisi olla alueella missä emme jää eristykseen esimerkiksi lumen takia tai jos vaikka auto hajoaa. Kellotimme myös ajoaikoja ja en tiedä missä vaiheessa niin kävi, mutta yhtä äkkiä etsimme taloa myös toiselta puolelta pääkaupunkiseutua. Kävimme katsomassa yhtä taloa Söderkullassa ja samalla ällistyimme siitä miten nopeasti sinne ajaa. Mielikuvissa tämä kaakkoinen Sipoon kärki on kaukana mutta todellisuudessa se on 7 minuutin päässä Kehältä ja jopa vain 25 minuutin päässä Tapiolasta. Aloimme tosissamme harkita Söderkullaa.

Alle viikkoa myöhemmin ajoimme katsomaan toista taloa ja se oli siinä.

Kun aiemmin on muuttanut vain noin 10 kilometrin säteellä ja vain muutaman kerran elämässään niin muuttaminen 40 kilometrin päähän aivan uuteen asuinmuotoon on aika heavy-juttu. Jos olisin ehtinyt, olisin ollut varmasti kauhuissani mutta kaikki kävi niin nopeasti ettei siinä ehtinyt panikoida. Voi tulla mieleen että teimmekö sitten virheen kun päätimme alle viikossa että ostamme talon, pakkasimme laukun ja lähdimme Floridaan lähes kolmeksi viikoksi emmekä suoreet talolle ajatustakaan?

Päivääkään en ole katunut enkä edes epäröinyt. Hämmästelen edelleen sitä että miten tässä näin kävi mutta nautin joka päivästä. Joka kerta kun ajan kotipihaan, tunnen tyytyväisyyttä ja en malta päästä sisään kotiimme. Edelleen jaksan innostua siitä kun lapset lähtevät ulos pyörillä tai potkulaudoilla ja ihan tuosta noin vaan. Tiedän että heillä on paljon ystäviä lähellä ja tiedän että kaikki ystävien vanhemmat tuntevat lapsemme ja he ovat hyvässä tallessa. Katselen usein ikkunasta ulos ja mietin että miten kiva on kun siinä ei ole mitään, paitsi takapihamme. Joskus takaraivooni hiipii pieni huoli vesivahingoista, putkirikoista, kaatuvista puista tai jonkun muun ”ison jutun” rikkoontumisesta mutta se menee yleensä ohi. Ainahan sitä huolta on, asui sitten missä tahansa ja se kuulunee elämään. En osaa ajatella että eläkkeellä asuisimme isossa omakotitalossa vaan enemmänkin lähellä kauppoja olevassa kerrostaloasunnossa mutta nyt tämä tuntuu todella hyvältä.

Hommaa on aina ja tuntuu että ikinä ole valmista, vaan kun toisessa päässä lopettaa niin toisesta voi taas aloittaa. Mutta niin se on varmasti jokaisessa lapsiperheessä. Vaikka siivottavaa ja pihahommia on enemmän kuin kerrostalossa asuttaessa niin toisaalta niin moni asia on helpompaa, ja minusta on kyllä tullut aika neulovakotikissamummo. Meidän Tapiolan koti oli myös alusta alkaen niin valmis ettei siellä sinänsä sisustuksen suhteen ollut mitään tehtävää. Nyt nautin siitä että tiloja on enemmän ja kaksi tilaa on aivan vaiheessa, joten tiedän että tässä riittää vielä useammaksi vuodeksi työstettävää kodinlaittamisen saralla, se tuntuu mukavalta. Nyt kesäkuun edetessä olen nauttinut yhä enemmän omasta pihasta ja terasseista, ihan kun olisi mökillä koko ajan. Nietos saa ulkoilla yläkerran terassilla aina kotona ollessamme ja pikkuhiljaa elomme on siirtynyt ulko- ja sisäasumisen yhdistelmään. Mies grillaa aina kun mahdollista ja ihan hassulta tuntuu että ennen niin kaukaiset asiat ovat nyt arkea. Summa summarum, joskus näköjään kannattaa loikata, uskaltaa pois mukavuusalueeltaan ja todeta että elämää se vain on.