Mukavuusalueita venytellen.

Te, jotka olette olleet täällä pidempään, ehkä muistatte että meillä ei ole mitään seinillä lukuun ottamatta valkoista maalia. Edellisen asunnon remontissa olin vielä ihan noviisi, en lukenut sisustusblogeja ja ei tullut mieleenkään että seiniä voi maalata valkoiseksi jollain muulla kuin maalarinvalkoisella. Niinpä Tapiolan asuntoon levitettiin muistaakseni jopa kolme kerrosta maalia seiniin ja osaan alle myös lasikuitutapettia. Ennen kun haukotte henkeä niin tuodaanpa tiedoksi että nykyään on muitakin lasikuitutapetteja kuin 70-luvulta tuttuja kalanruotoja (jotka tosin nekin viehättävät minua omalla tavallaan). Meille laitettiin seiniin sileää lasikuitutapettia, sillä sen katsottiin olevan paras vaihtoehto paikata halkeamia ja muita seinän epätasaisuuksia. Tapiolassa seinät olivat siis valkoiset ja ainoastaan wc:n seinällä oli kaksi taulua ja keittiössä 3 valokuvaa ikkunan yläpuolella. Kolkkoa?

Minun mielestäni ei. Minä en kaipaa hyllyille tavaroita tai edes niitä hyllyjä, en kaipaa verhoja enkä kaipaa valkoiselle seinälle mitään muutakaan. Minulle valon ja varjon leikki valkoisilla seinillä on kuin maalaus ja pidän siitä miten tasaiset pinnat muuttavat muotoaan vuodenaikojen ja valon mukaan. Rakastan kaihtimia sillä niiden kautta syntyvät graafiset kuviot ovat ihan mielettömän hienoja. Se että laittaisin seinälle esittävää tai kantaaottavaa taidetta, tuntuu todella vieraalta. Ja meillä on ollut aina tauluja seinällä lapsuuden kodissani, eli en ole kasvanut ”valkoisessa laatikossa”.

Äitini onkin muistanut taajaan huomautella miten mikäkin taulu sopisi millekin seinälle. Muuttomme jälkeen hän jo visioi täytettä sinne tänne ja oli kovasti kannustava että teettäisin ison taulun jostain omasta valokuvasta. Ja samaa ovat muutkin sanoneet, miten meillä ei ole koti täynnä minun ottamia valokuvia. No kun… Ehkä tunnen että se on jotenkin ylpeätä laittaa omia kuvia seinälle, en ole ammatiltani valokuvaaja ja tulee sellainen olo että muut luulevat että pidän itseäni sellaisena jos seinämme olisivat täynnä ottamiani kuvia. Ja tiedän että monilla ihmisillä on, mutta koen että siinä on ero, jos ”yrittää ottaa hyviä kuvia” ja laittaa ne seinälle ja jos vain ottaa kuvia muistoista ja laittaa ne seinälle. Ja sillä ajatuksella sain käännettyä sen asian päässäni, me laitamme muistoja seinälle.

Kaikki yläkerran makuuhuoneet sekä keskikerros, lukuun ottamatta keittiötä, on maalattu valkoisella maalilla sävyllä Paperi. Sävyttämätön valkoinen maali kellastuu UV-säteilyn vaikutuksesta ja maalarin valkoinen ei ole itseasiassa se valkoisin, vaan lähimpänä puhdasta valkoista on sävy paperi. Olin suorastaan riemuissani tästä löydöstä ja kiitos tästä kuuluu useammalle eri blogille joissa seikkailin etsimässä vinkkejä valkoisista maaleista. Kolme kattoa kannattelevaa pilaria oli oltrattu keltaisen marmorin näköiseksi ja vaikka arvostan suunnattomasti kädentaitoja ja sitä käsityötä joka tolppiin oli laitettu, ei sävy sopinut värimaailmaamme yhtään joten myös tolpat maalattiin samalla maalilla kuin seinät.

Lamelliverhot ovat myös valkoiset (instagrammissa varmasti näkyvät jossain kuvissa...). Verhojen kiinni ollessa näkyy niistä läpi pihan varjoja ja kun verhot ovat auki niin seinät heräävät eloon. Alunperin asunnossa oli verhot ja meidän piti myös verhot tilaan jättää mutta toisin kävi emmekä ole enää harkinneet erilisia sivuverhoja. Mutta niitä kuvia tuli.

Kirjoitin täällä 26.6.2014 näin ”Ja tiesin. Menin vaatimattoman näköiseen taloon joka oli vähän väärän värinen, vähän väärässä paikassa mutta tiesin sillä sekunnilla kun astuin olohuoneeseen että tässä on meidän koti.” Ja nyt, lähes vuotta myöhemmin päätin koota siihen samaan paikkaan tarinamme vuoden takaa. Ensimmäisessä kuvassa näkyy iso vaikutin sille, miten päädyimme muuttamaan Kehä III:en toiselle puolella ja juurikin omakotitaloon. Seuraavat kolme kuvaa muistuttavat meitä ikimuistoisesta Floridan matkasta jonne lähdimme maksettuamme käsirahan, pää täynnä kysymysmerkkejä ja jännitystä, lapset vielä täysin tietämättömänä tulevasta muutostamme. Kolmannessa kuvassa näkyy minulle jo lapsuudesta tuttu Porvoo, joka on meille nykyään melkein kuin kotikaupunki ja viimeisessä kuvassa ensimmäinen perheretki muuton jälkeen Varlaxuddenissa, ”Hei, me ollaan muutettu Söderkullaan!”

Noin seitsemän vuotta meni ennen kuin meidän seinät saivat valkoisen maalin lisäksi muuta päällystettä ja minullehan tämä on aika major juttu mutta olen todella tyytyväinen lopputulokseen! Miehen mielestä taulujen olisi pitänyt alkaa vasta isolta seinältä, mutta se että tilaan tulee ikään kuin poikkilinja joka jatkuu tilaa halkovan pylvään läpi, oli minun mielestäni paremman näköinen ratkaisu. Luulen että tällä hetkellä myös mies on samaa mieltä. Ja luulenpa että myös äitini on sitä mieltä että tämä on parempi kuin se että seinällä olisi ollut 1-2 isoa taulua. Erään ystäväni mielestä taulujen olisi pitänyt olla mustavalkoisia mutta halusin ehdottomasti pitää tunnelmaa luovat värit tauluissa, onhan kotimme muuten aika vähävärinen kun valkoista, mustaa ja harmaata koristaa värein vain sohvatyynyt ...ja sotkut. Tästä innostuneena olen jo silmäillyt muitakin paikkoja joihin vastaavia muistokuvia voisi sijoitella, väreillä tai ilman. Ensin niitä muistoja pitää kuitenkin elää.

Kuvat: anana/ Rajala, Premium, 1,50/ 8,50 €

Kehykset: Ikea/ Strömby, 30*40cm, 6,99 €

Paspartout: Clas Ohlson/ Canson, 30x40/19x29 cm, 4,29 €

Ps. Miehen mielestä olohuoneemme ”pieneni” kuvista johtuen, korjasin kuitenkin asiaa hankkimalla uuden, hieman siromman, sohvan. Suostuisikohan Nietos pitämään tossuja tassuissa ;)
Pps. sohva myynnissä/ kyselyt sähköpostilla