Kommunikoinnista.

Luin juuri vanhoja juttuja. Olen kirjoittanut että 2,5 – vuotiaana on tytöllä ollut muutamia sanoja ja muutama kaksisanainen ”lause”. Ensimmäisen vuoden hän nukkui. Vuoden ikäisenä jokelteli mutta nukkui melkein sen toisenkin vuoden. Ajattelin että viivästymä on luonnollista koska suurin osa ajasta menee nukkumiseen eikä vauva kuule niin paljoa puhetta. Eikä hänellä ole ikinä ollut juurikaan asiaa. Hänellä on oma tila missä viihtyy, tekee juttujaan ja jos väkeä on paljon tai tilanne uusi, hän blokkaa koko ympäröivän maailman pois ympäriltään. Hän on aina ollut tyytyväinen, helppo ja rytmikäs. Rutiinit pitää olla, tutut asiat, hän viihtyy omissa jutuissa. Hän katsoo läpi ihmisistä, ihan kun hän olisi elänyt täällä jo joskus aikaisemmin. Ihan kuin hän tietäisi jotain mitä me muut emme tiedä.

Puheterapiassa olimme ensimmäisen kerran noin 1,5 vuotta sitten, muistaakseni. Silloin ihmeteltiin että lapsi osaa aakkoset mutta ei puhua. Että lapsi ymmärtää kaiken, mutta ei osaa kertoa. Lapsi toimii täysin normaalisti mutta ei koe mitään tarvetta puhumiseen –ja on tyytyväinen. Sivuttiin myös sitä että lapsi on muutamissa jutuissa taitava, ehkä hieman aprikoiden, ehkä hieman siten että onkohan tässä diagnoosin paikka. Lapsi on taitava aakkosissa, keskittymisessä ja palapeleissä. Lapsi on tarkka järjestyksestä, hän laittaa asiat tarkasti, jonoon, riviin, harkiten. Ei saa koskea. Mutta ei se minun mielestäni ihme ole; eri lapset kiinnostuvat eri asioista ja kompensoivat puutteitaan.

Puketti on ketsuppi, titi on isi, pooppu on pomppu, oma nimi o ya-ya, piipa on leipä, kikkä on vettä ja kaakoo on maitoa, juuju on housut ja joka päivä ”päiväkoti kivaa”. Me luetaan kiijoja, me piietään, omat tavarat on miun ja me mennään juju jos on hyvä ilma ja me etenkin tykätään käydä paupassa. Vaikka on hyymä, ei me haluta takkia mutta pipoista me tykätään. Ya-ya lukee jahjakiijasta ja sanoo ”ya-ya kykkää kiikä” kun on kiva lelu. ”Ya-ya piipa maami”, silloin on hänen leipä valmis.

Minä ymmärrän, paljon, isi ymmärtää joskus jotain mitä minä en, ehkä hieman vähemmän kuitenkin kokonaisuudesta. Suurin osa muista ihmisistä ei ymmärrä mitään. Nykyisin hän toistaa mielellään perässä, ihan kun olisi ymmärtänyt että puheella on tarkoitus. Sanat tulevat ulos, miten milloinkin. Joskus kerrasta ihan oikein, mutta hän ei sitten tarvittaessa sanokaan enää oikein. Hän rakastaa laulaa. Hän laulaa varmasti päivän jokaisena tuntina. Joskus joku sana on laulussa oikein, loppu on itse keksittyä, ”ya-yaa”. Hän osaa melodiat, on osannut siitä asti kun hyräili reilu vuoden ikäisenä Star Wars Theme:ä. Hän osaa sanapainot, hän on todella taitava käyttämään ääntään eri tilanteissa teatterimaisesti liioitellen.

Kommunikoimme usein lyhyesti ja selkeästi. Niin kuin puhumaan oppivan kanssa kommunikoidaan. Laskeudun lapsen tasolle ja hän katsoo minuun kun puhun, kysyn, tiedustelen. Joskus meillä menee pidempään, ymmärtämiseen, yhteyden löytämiseen. Yksinkertaisienkin asioiden kohdalla pitää varmistaa, kyllä se hetken aina ottaa. Hän vastaa sanalla, kahdella tai kolmella. Kyllä, olen aika varma että kolme sanaa peräkkäin on maksimi. Hän ei taivuta, muistaakseni. Mielestäni me pärjätään hyvin, enkä ole ikinä tuskastunut tilanteeseen. Hän välillä tuskastuu, kun on kova tarve kertoa ja kukaan ei ymmärrä. Toivon että hän oppii puhumaan jotta ei jää leikkien ulkopuolelle, jotta voi kertoa päivästään. Kyllä tässä yhteiskunnassa helpompaa on jos puhuu ja kukapa ei lapsensa polkua haluaisi helpottaa. Tämä on vain yksi haaste muiden joukossa, lisää varmasti tulee elämän aikana.