Lukijan pyynnöstä.
On yksi asia aloittaa lapsen kanssa arki yksin. Syystä tai toisesta, ihan yksin. Ilman sitä toista siinä rinnalla jakamassa ilot ja surut, kantamassa puolet taakasta. En itse tiedä yksinhuoltajan arjesta kuin lapsen näkökulmasta. Kunnioitan valtavasti heitä jotka yksin hoitavat kodin, työt sekä lapsen. Ja tekevät sen niin että lapsella on hyvä olla, ettei lapselta mitään puutu. Ja perhe tuntuu perheeltä, vaikka toista vanhempaa ei paikalla olisikaan. Miten sitä voikaan ymmärtää, mistä se voima tulee. On toinen asia, kun on jo kaksi mutta asiat muuttuvat ja toinen ei enää olekaan kun välillä, paikalla.
Meitä on kaksi. Kaksi jotka jakavat kodin ja taakan. Kaksi lasta, kaksi vanhempaa. Mutta toinen heistä, on paljon poissa. Se poissaoleva heistä on ja tekee kun on paikalla mutta yhä useammin koti, lapset, työt ja arki, on sen toisen harteilla. Minä en tätä valinnut, enkä olisi halunnut -mutta joskus elämä vie ja pitää sopeutua. Pitää vain tehdä parasta siitä mitä annetaan. Ei se itkemällä parane eikä marttyyriksi heittäytymällä. Ja sitä paitsi, esikuvana on äitini joka hoiti minut ja työt, kodin ja paljon muutakin, liki 20 vuotta -yksin. En minä halua jäädä hänen varjoon, kyllä minäkin tähän pystyn!
Ja saa välillä itkeä, saa kiukuta ja polkea jalkaa. Saa välillä sanoa että nyt on äiti väsynyt ja nyt ei äiti jaksa. Saa jättää tekemättä ja saa joskus suuttua. Ei se ole reilua kun pitäisi olla kaksi ja ei olekaan kuin yksi, silloin välillä. "Se on Eppaa isolla E:llä", niin sanovat lapset. Eivät he halua ymmärtää, eikä heidän tarvitsekaan. Heidän tarvitsee saada olla lapsia. Huolettomia ja onnellisia, syötettyjä ja vaatetettuja. He tarvitsevat leikkiä ja lohtua, he tarvitsevat aikaa.
Mutta aikaa ei ole annettu kuin kaksikymmentäneljä tuntia vuorokaudessa. Sama aika kaikille, meille ja teille. Miten sen saa riittämään kaikkeen, kun kaikki pitää tehdä yksin. Olen sopeutuvainen eli jos tiedät, kuuntelen mielelläni. Kun olin vielä kotona, oli aikaa. En ehkä silloin ymmärtänytkään miten paljon sitä oikein oli. Siisteys oli itsestäänselvyys ja aina tehtiin kaikea kivaa. Se onkin se yksinolemisen pääsääntö: on oltava tekemistä. Kaikesta saa tehtyä tekemistä, kun vaan miettii asiat lapsen kannalta. Kauppareissusta saa retken kun ruokkii sorsat matkalla ja pyykinpesusta pesulaleikin kun antaa lapsen auttaa. Me mentiin ja tehtiin. En ikinä miettinyt miten hankalaa se olisi tai kuinka raskasta. Mentiin vain, kyllähän sitä pärjää kun improvisoi samalla ja on varustautunut hyvin. Tapani elää on varmasti jonkun mielestä aika lapsilähtöinen, sille on syy, se sopii minulle ja meille.
Nykyään on enemmän kyse jokapäiväisten arjen asioiden suorittamisesta. Ja niiden suorittamisesta niin ettei lapset unohdu välistä. Pitää olla aikaa heille, kodille, töille. Tähän pieni apua on että karsii itseltään kaikki pois. Mutta ihminen ihan oikeasti tarvitsee sen jonkun oman asian, joka pitää kasassa. Minulla ne asiat on blogi ja valokuvaus. Mun juttu, aivojen nollaus. Aikaa valokuvaukseen minulla on todella harvoin kun olen yksin lasten kanssa. Bloggaan jos ehdin, illalla kun lapset ovat nukkumassa, noin kello 21-22. Ei se paljoa ole, mutta enemmän kun ei yhtään. Pitää osata myöntää realiteetit ja toimia niiden rajoissa.
Portti onnellisuuteen on nauttia siitä mitä on, eikä miettiä sitä mitä ei ole.
Näillä me mennään, vaillinaisesti, epätäydellisesti, päivä kerrallaan. Mutta me olemme onnekkaita, meillä on toisemme. Olemme onnellisia, teemme parhaamme -ei kai enempää voi vaatiakaan. Ja jos elämä ei olisi joskus raskasta, miten me osaisimme sitä arvostaa kun se on kepeää. 
lämpimästi ja realistisesti kirjoitettu... kuulostaa tutulle ja niinhän se on.
VastaaPoistaVoimia kuitenkin sillä tiedän että niitä aina välillä tuntuu puuttuvan :) vaikka tietäisikin selviävänsä, jopa hienosti.
Hienosti osaat kerota tunnelmat jotka jakavat varmasti moni muukin. Itse olen tänään miettinyt aika samoja juttuja, kun vietän syyslomaa lasten kanssa miehen ollessa koko viikon poissa. Omaa aikaa ei juuri ole, mutta on tämä helpompaa kuin normaalisti töitä tehdessä. Oman ajan jakaminen on haastavaa ja aina joku jää paitsioon.
VastaaPoistaArvostus niitä kohtaan jotka pyörittävät arkea aina yksin on kyllä kasavnut vuosien varrella. Koitetaan jaksaa!
sannis
ihanasti kirjoitettu..
VastaaPoistaHienosti kirjoitettu ja nostan hattua kaikille jotka joutuvat arkea yksin pyörittämään. Sinäkään et halunnut yksinhuoltajaksi, mutta joskus elämä heittää. Toivottavasti tulevaisuus tuo tullessaan mahdollisuuden olla kaikki yhdessä samassa paikassa. Jaksua ja voimia siihen asti!
VastaaPoistaihanaa tekstiä lukea. nimittäin omasta ystäväpiiristäni en juuri vertai tukea tilanteelleemme saa. meillä mies on joka toisen viikon työ reissussa ja mina teen töitä ja pyöritän kolmelapsista arkea silloin yksin. välillä loppuu kyllä paukut ja huomaan että oma aika jää yksinäisellä viikolla todella vähiin kun nukkumaankin tulee mentyä aikaisemmin ja vielä illalla huomaan että teenpäs tuonkin ja tuonkin vielä pois alta... eli arjen rankkuus yllättää kun kotiäitivuosien jälkeen ei olekkaan aikaa laittaa koko päivää siivoamiseen.
VastaaPoistaHienosti kirjoitettu sanon minäkin. Itse koin tuota vain vajaan vuoden, mutta kyllä se aika rääkki oli. Lapsille, minulle ja miehelle. Kaikkeen sopeutuu kun osaa suhtautua oikein :)
VastaaPoistaKauniisti kirjoitit. Tuota pitäisi aina yrittää muistaa että ne arjen normiaskareetkin saa houkutteleviksi. Meillä Nikke osallistuu ruoanlaittoon ja kun on itse pyöritellyt vaikka lihapullansa, niin ne maistuvatkin paremmin.
VastaaPoistaMutta hatun nosto sulle, mä luultavasti pimahtaisin, jos pyörittäisin tätä neljän lapsen taloutta yksin viikottain.
Kauniisti kirjoitettu.
VastaaPoistaMinä olen ollut toukokuusta kahden lapsen yksinhuoltaja.
Mun mielestä oikeasti yksinhuoltajana on helpompaa kuin tuollaisessa tilanteessa missä sinä olet. Minua ainakin ärsytti aina yli kaiken jos/kun minun piti kaikki hoitaa kun toinen on töissä/poissa, jotenkin nyt kun sitä toista ei oikeasti ole, siihen suhtautuukin ihan eri tavalla. Nyt vaan on näin.
Raskainta on se että jotta kaikki toimii sujuvasti ja muistat tarhan retket,täyttää lippulaput,ostaa kurahanskat ym, ei voi hellittää otetta hetkeksikään. Koko ajan pitää olla suunnitelmallinen, se vie paljon voimia.
Meillä myös vietetään lapsilähtöistä elämää, ja mä kyllä uskon että se on aikuisellekin parasta. Tekee hyvää pysähtyä leikkimään, ei ne aikuisten hommat koskaan lopu kuitenkaan :)
Jaksamista.
Hienoa ajatuksia,
VastaaPoistavoimia kaikkeen tulevaan niin iloisiin kuin raskaampiinkin hetkiin.
:)
Hei! Tama sun oma asiasi tuottaa hyvaa mielta mulle ja lukuisille muille blogissasi kavijoille. Kiitos siita!! Luen ihan jokaisen postauksesi ja nautin kuvistasi.
VastaaPoistaAsumme ulkomailla, kaikki sukulaiset Suomessa ja mieheni reissaa myos, ei tosin ollenkaan niin paljon kuin sun, mutta kolahti silti tamakin juttu.
Voimia ja iloa sulle perjantaipaivalle ja kaikkiin muihinkin paiviin!!
CalGirl
Ihanan positiivinen sinä olet ja sillä pääsee elämässä jo pitkälle. Voimia ja halauksia täältä!
VastaaPoistaNiin se jaksaminen, se on perheen aikuiselle ihan vaan pakko.
VastaaPoistaMutta entä lapset? Miten lapsi jaksaa sen, että toinen vanhemmista ei ole. Ei ole, koska ulkona maailmassa on olemassa jotain niin tärkeää, että aikuinen ei voi olla lapsen luona? Miten jaksaa ikävää niin pienenä vaikka toinen aikuinen turvaakin arjen?
Juuh, tuttuja tunnelmia. Mies lähti taas eilen kahdelle peräkkäiselle työ- ja opiskelumatkalle.
VastaaPoistaVoima tulee
VastaaPoistahaleista ja pusuista,
hampaattomista hymyistä,
päiväkodin askarteluista,
äitienpäiväkorteista,
hihityksestä ja naurusta,
hellistä hetkistä (ja joskus riehumisestakin),
namipäivistä ja leffailloista,
sadepäivän lukuhetkistä,
kuraleikeistä,
rakkaita ystäviä unohtamatta <3
Nyt 1,5v. ollut yksinhuoltajana neljälle murulle (4, 6, 8 ja 9) ja vaikka elämä joskus onkin rankkaa, osaa arvostaa enemmän niitä pieniä onnellisia hetkiä :)
Mä olen oppinut keventämään elämään näillä eväin:
VastaaPoistajos työ on ylitsepääsemättömän raskasta, eikä siinä voi keventää työmäärää, työn voi vaihtaa;
jos työmatka on liian pitkä, sama juttu;
jos kotona pitää olla liian siistiä, vaihdan asennetta ja vähennän valaistusta;
jos pyykkivuori kasvaa, eikä sitä millään jaksa pienentää, odotetaan seuraavaa päivää - ei se yössä räjähdä eikä vaivaa ketään;
jos ei millään jaksa tehdä ruokaa, haetaan pizza lähipitseriasta - onneksi sellainen on aina lähellä;
jos on liikaa tekemistä eikä osaa valita niistä, istahdan hetkeksi lasten kanssa sohvalle ja mietin, että tässä on hyvä olla, jos töitäni ei kukaan tee, niin siihen ei muuten kukaan kuole.
Eli pitää olla armollinen itselle ja vaatimuksilleen. Silloin osaa myös olla armollinen sille toiselle, joka ei ole läsnä niin usein kuin sitä haluaisi. Onneksi olen nyt saanut olla työssä, jossa on mahdollista keventää taakkaansa eli pystyn suunnittelemalla päivät keventämään ohjelmaa aina kun tuntuu, että ei vaan jaksaisi yhtään.
Ihania noi ekat lauseet, että jostain syystä on alusta alkaen yksin...Kauniisti kirjoitettu <3 Sitten oma elämäsi, missä _et valinnut_ nykyistä tilannettasi.. Harva alunperinkään _valitsee_ olla vanhempi yksin, hiukan useampi, kuten minä, siihenkin ratkaisuun päätyy (okej, valitsee silloin...) vaikka jo raskauden aikana. Jokaisen on tosiaan Marin kommentteja lainatakseni mahdollisuus valita myöhemminkin. Isä voi vaihtaa työpaikkaa, äiti voi vaihtaa työpaikkaa, perhe voi vaihtaa asuinpaikkaa. Lähes mahdottomia vaihtoja, mutta JOS perhe-elämä/oma tunne sen vaatii, niin mahdollisia.
VastaaPoistaMutta aiheeseen yh: Kun kasvatan lastani ilman isää, on itselleni työn joustot, tukiverkoston olemassaolo (meillä lapsi ei sairasta ja työ joustaa eli nykytilassa tukiverkosto pelastaa äidin "oman ajan") ja rakkaus lapseeni se miten selviän (ja enemmänkin, nautin elämästäni juuri tällaisena). Koti ei ole edes puoliksi tiptop & useana päivänä syödään valmisruokaa, mutta aikaa on lapsen leikeille ja yhdessäolemiselle.
Jaksuja!
T. Vertin äti
Jain tata viela miettimaan kun tanne on syntynyt mielenkiintoinen keskustelu.
VastaaPoistaMielestani suomalaiselle naiselle on liian usein annettu se ihanne etta pitaa parjata vaikka hammasta purren. Ja parjaahan sita kun taytyy.
Molemmilla vanhemmilla on kuitenkin oikeus tulla kuulluksi siina millaista perhe-elamaa haluavat viettaa. On oikeus haluta etta toinen on mukana jakamassa arkisia asioita. Tai laittamassa iltapalaa (vaikka itsekin osaisi ja voisi laitta ne kinkkuleivat poytaan). Etta toinenkin on lasna lasten pienissa asioissa.
On ihan yhta oikeutettua haluta jakaa arki ja kasvattaa lapsia yhdessa kuin haluta haastavia tyotehtavia. Tajuan toki tilanteen tyomarkkinoilla enka tieda teidan tilanteesta, mutta usein kun on tahtotila selvilla, niin asiat alkavat jarjestya melkein itsellaan. Ehka on mahdollisuus tehda muita hommia talon sisalla tai palkata assari. Tai pomo suostuukin joustamaan tyoajoissa tai joku toinen voi matkustaa valilla. Tai loytyykin ihan uusi tyopaikka tai joku muu ratkaisu.
Ja kylla, aideillakin on oikeus valilla vasya ja harmistua. Sulla on kuitenkin hyva peruspositiivinen elamanasenne!
Tunnut arvostavan arjen pienia asioita ja niiden jakamista lasten kanssa ja sita on ihana seurata. Aika menee niin nopeasti ja lapset on hetken vaan meidan kanssa. Klisee, mutta totta.
Tulipas tekstia. Toivotan sulle kaikkea hyvaa ja viisaita valintoja teidan perheelle!
CalGirl
Ihanasti kirjoitettu, nautin blogistasi, Voimia sinulle !
VastaaPoistaIhanasti kirjoitettu, usein kayn lukemassa blogiasi mutta en ole aikaisemmin jattanyt kommenttia. Mina olen myos viikot yksin lasten kanssa - mies kotona viikonloput, isompi osaa laskea montako yota isin paluuseen ja nuorempi katsoo ikkunasta kadulla kulkevia autoja ja innostuu kun nakee samanvarisen auton kuin isin auto... Asun ulkomailla joten perhetta ei ole lahella, mutta ihana tukiverkosto on, ja samassa tilanteessa oleva kaveri jonka kanssa kahvittelemme (nuoremmat lapset mukana). Jaksamista arkeen teillekin!
VastaaPoistaps. itse vahensin tyoaikaani ja teen 3-paivaista viikkoa!
Olipa hienosti kirjoitettu. Niin monen tunteen tuosta tekstistä jaan kanssasi.
VastaaPoistaMinäkään en valinnut sitä, että mieheni kuoli neljä vuotta sitten ja jäin kolmen alle 3,5-vuotiaan lapsen yksinhuoltajaksi. Tässä on kuitenkin pärjätty kun muistaa olla tosiaan itselleenkin armollinen. Muistaa ottaa lapsia mukaan touhuihin ja katsella elämää lasten näkökulmasta.
Elämä kantaa ja sitä keksii omat keinot selviytyä arjessa eteenpäin. Kun ei luovuta ja luovii ja keksii, käyttää mielikuvitusta ja muistaa antaa joskus sen pyykkivuorenkin kasvaa vielä vähän aikaa, antaa hiekan lojua tuulikaapin lattialla pari päivää lisää jne :-)
Oikein paljon jaksamista sinullekin sinne arjen keskelle :-)
Tämä osui ja upposi. Itse samassa tilanteessa, meitä on kaksi ja kaksi, mutta suurimman osan vuotta yksi ja kaksi. Jatkuvaa organisointia ja ote ei saa herpaantua. Joskus unohtuu se lapsilähtöisyys, kun voimat heikkenee. Silloin tuntuu pahalta, että miksi minä en jaksa, lapsien vikahan tämä tilanne ei ole. Nukkumaan mennessä itken, kun tiedän että tänäänkin olisin voinut olla enemmän läsnä mutta kun "ei ollut aikaa". Aikaa on, jos nipistää sitä jostain muusta. Sen kun vielä oppisin. VOimia sinulle ja kiitos kauniista blogistasi!
VastaaPoista