23.6.2010

Vakavasti.


Onko 10 vuotta tarpeeksi pitkä aika. Mahtuuko 10 vuoteen niin paljon iloa että suurin suru on muuttunut pysyväksi asiaksi, jolle on oma paikka josta sitä voi muistella vain kun haluaa. Vai onko suru muuttunut kaipaukseksi ja haaveeksi. Asia jota joskus toivoi muttei ikinä saanut. Kyllä me sitä muistoa mukana kannetaan, joka päivä. Vaikka nykyään menee päiviä kun ei muista ollenkaan, enää siitäkään ei tule huonoa omaatunto. Joskus asiaa ajattelee paljon mutta ilman itkua, vain kipeänä muistona.

Suruja on erilaisia. Ei ulkopuolelta voi määritellä toisen surua ja menetystä. Ei edes silloin vaikka itse olisi kohdannut saman. Jokainen tuntee eri tavoin. Jokaisella on oma polku ja sen varrelta poimitut muistot sekä kokemukset. Olemme niiden summa. Toisen suurikin suru voi olla toiselle pieni, jos se pieni on suurin suru jonka toinen on kohdannut.

Meidän perheen suurin suru on enkelipoika. Esikoispoikamme kuoli kohtuun 10 vuotta sitten. 3 viikkoa ennen odotettua syntymää, kuulin ettei täällä enää sydän lyö. Shokki. Eihän niin voi tapahtua. 13 ensimmäisen viikon jälkeen ei enää pelätä vaan odotetaan vain. Odotetaan tuleeko tyttö vai poika. Viikkoja myöhemmin saimme kuulla ettei ole syytä. En silloin välittänyt, syytin ehkä ensin itseäni. En ollut tehnyt mitään väärin, vauvassa ei ollut mitään vikaa. Sanoivat että joskus näin käy, ei se ole kenenkään syy. Hyväksyin sen. En ees tiedä miksi. Ihmisluontoon kuuluu yleensä syyn etsiminen ja sen kohdistaminen. Surua ja vihaa on helpompi käsitellä jos sille löytää nimen. En löytänyt.
Vuosi myöhemmin syntyi pomppu. Pelätty, odotettu, lahja. Valvoin vuoden, koska vauva ei nukkunut. Ei haitannut. Meillä oli vauva, 10 sormea, 10 varvasta, elossa. Olin joskus ajatellut kahta lasta, pienellä ikäerolla. Ei käynyt edes mielessä -meillä oli pomppu. Joskus, aika useinkin, kysyttiin monta lasta teillä on. Vaikea hetki...en tiennyt mitä vastata. "Meillä on yksi mutta tavallaan kaksi". Tuntui että jos en mainitse ensimmäistä poikaa, vähättelen häntä. Halusin ettei hän jää pompun varjoon. Ihmiset vaikenivat, pahoittelivat. Koko tilanteesta tuli yleensä vaikea. En halunnut sitä. Olin tehnyt asian kanssa rauhan. Tuli huono omatunto että tein muiden olosta vaivautuneen.

Meni vuosia tottua kun lapsia kutsutaan enkeleiksi. En ikinä kutsunut pomppua enkeliksi, hän oli aarre. Enkeleistä tuli mieleen kuolema, se pieni täydellinen ikuisesti nukkuva vauva, meidän vauva. Tuli ainä hieman paha mieli, kun kuulin että elävää lasta kutsuttiin enkeliksi. Eihän se ollut heidän syy, eivät he tienneet. Eikä heidän tarvitse minun suruni takia olla näkemättä omaa lastaan enkelinä. Enkeleitä ei  vain ole meidän elämässä ollut, yhden lisäksi.

Olen monessa suhteessa varmasti muuttunut. Moni asia saa oman paikkansa siksi että vertaan alitajunnassa. En ota mitään itsestäänselvyytenä, eikä se ole katkeruutta. Tiedän vain että joskus tapahtuu odottamattomia asioita, niin hyvässä kuin pahassa. Rakastan lapsiani pyyteettömästi. Vaikka joskus menetän malttini, luulen että silloinkin olen ankarampi itselleni kuin lapsille. Minulle lapset ajaa kaiken ohi, ehkä jopa liikaa, niin ainakin ystäväni sanovat. Tytön syntymän jälkeen tunne voimistui, en ikinä voinut uskoa että meitä kohtaisi sellainen onni -tyttö ja poika. Olin varma että jompikumpi otetaan meiltä pois. Mietin ehkä liian usein tilanteissa menneisyyttä. Mietin että parempi että lapsi kiukuttelee, kuin ettei häntä olisi ollenkaan. Pelkään, melkein joka päivä ainakin kerran, että lapsille sattuu jotain. Se ei ole kymmenessä vuodessa muuttunut, en usko että se muuttuu koskaan.

Mutta kymmenen vuotta on mennyt. Surulle on paikka. Me elämme, itkemme ja nauramme. Joskus tappelemme ja sovimme. Yritämme muistaa joka päivä elämämme ainutlaatuisuuden ja nauttia hetkestä. Kaiken arjen keskellä, elämme kuten mikä tahansa perhe.

Liki kuukausi sitten oli vuosipäivä, mies oli matkoilla ja en päässyt lasten kanssa haudalle viemään kynttilää, ensimmäinen kerta. Muutamia kuukausia sitten näin kauniin paidan netissä, siinä oli siivet. Se jäi vaivaamaan. Eilen sain vinkin adressista enkelilapsien liputuspäivälle.
Asia on pyörinyt mielessä nyt aika paljon.
Puhuimme miehen kanssa että menemme lomalla haudalle, tilasin paidan ja allekirjoitin adressin.  En ole vieläkään ihan varma paidasta, se muistuttaa minua enkelipojasta, mutta ehkä hyvällä tavalla. Ehkä näin Padmé, joka on vielä liian nuori ymmärtämään, pääsee lähemmäksi. Tai ehkä se on äitiä varten, muistuttamassa että arjessakin voi surea ja muistaa, samalla kun saa nauttia lasten naurusta ja ilosta. Ei, en kutsu vieläkään lapsiani enkeleiksi.

Halusin kertoa tämän koska enkelilapset ovat vaiettu asia. Liian vaiettu. Ymmärrän että kaikki vanhemmat ei ole valmiita puhumaan menetyksestään. Minä olen, nyt. Ja toivon että joku, jota joskus kohtaa sama suru, saa tästä voimaa jatkaa ja päästää irti.


54 kommenttia:

  1. Pahoittelen menetystäsi. En voi edes kuvitella sen tuottamaa surua. Ja toivottavasti en joudu sitä koskaan kokemaan. Varmasti mikään ei ole kamalampaa kun oman lapsen menetys.

    Kiitos kun jaoit tämän.

    VastaaPoista
  2. Jätän puumerkin, ihana asia ottaa puheeksi ja antaa varmasti paljon monelle <3

    VastaaPoista
  3. Niin kauniisti ja koskettavasti kirjoitettu.
    Suru on varmasti suurin maailmassa kun omasta lapsesta joutuu päästämään irti.
    Ei pysy edes kuvittelemaan.

    Välillä sitä pysähtyy miettimään asioita ja kiittämään terveestä lapsesta.

    Voimahalit ♥
    Ja aurinkoista juhannusta teidän perheelle ♥ ♥

    VastaaPoista
  4. Kaunis kirjoitus...
    Minäkään en kutsu lapsia enkeleiksi, samoista syistä...

    VastaaPoista
  5. Varmasti suurin suru, mitä voi kohdata;oman lapsen menetys. Tämä kirjoitus oli niin tunteisiin vetoava, kiitos kun halusit kertoa meille. Tässä tulee muistutuksena blogistien toinenkin puoli, meillä monella on ne salatut surut ja murheet, joista ei puhuta kaikille. On niin paljon helpompaa kirjoittaa kauniista lastenvaatteista, hienoista sisustuksista ja muista kevyistä aiheista.

    VastaaPoista
  6. Kiitos koskettavasta kirjoituksesta. Kärsimyksen määrää ei voi mitata eikä sitä jaeta tasapuolisesti kaikille...

    VastaaPoista
  7. Kirjoitit tosi kauniisti. Kiitos siitä. Ja olen pahoillani että olet joutunut kokemaan niin suuren surun. Ymmärrän nyt paremmin tuon täydellisen omistuneisuutesi lapsillesi.

    Minäkin ajattelen samoin enkeleistä. Jotenkin kammoksun sitä nimitystä elävistä lapsista. Vaikka siis minulle ei olekaan menetystä itselläni takana. Silti.


    Ihanaa Kesää Sinulle ja Perheellesi!

    Katami - vakiolukijasi, mutta valitettavasti en jaksa kommentoida usein

    VastaaPoista
  8. Kiitos kun kirjoitit tästä. Omaa kokemusta asiasta ei ole, mutta tuota minä olen pelännyt. Mulla on kaks pientä aarretta, ja en osaa kuvitella millaista olisi jos toista ei olisikaan. Itkin kun kirjoitustasi luin, paljon haleja :)

    VastaaPoista
  9. Kirjoitat kauniisti ajatuksistasi. Lapsen menettäminen on sellainen asia, että se todella vetää sanattomaksi, on vaikea löytää oikeita sanoja. Kuviasi ihailen jatkuvasti miehen kanssa :) Meilläkään ei muuten kutsuta lasta enkeliksi, tuntuu jotenkin epäsopivalta ja kuulostaa korvaan pahalta.

    VastaaPoista
  10. Kauniisti kirjoitettu - otan osaa, varmasti suruinen mieli on asian tiimoilta koko lopun ikääsi.

    VastaaPoista
  11. halauksia ja voimia jatkaa taas eteenpäin <3

    VastaaPoista
  12. Kaunis kirjoitus. En tiedä, miksi olen ollut joskus lukevani rivien välistä, että teillä on muitakin lapsia kuin nämä blogissa esiintyvät. Tuota enkelipaitaa olen joskus katsellut, mutta jostain syystä en sitä voi ostaa, vaikkei meillä samanlaista kokemusta olekaan taustalla.

    VastaaPoista
  13. Kiitos tästä kirjoituksesta, kyynelsilmin luin.

    Kylmät väreet nousi, kun luin kohdan "...ettei täällä enää sydän lyö..." Noista sanoista alkoi minun elämäni pahin painajainen melkein päivälleen yksitoista vuotta sitten... Juhannus on aina vähän vaikea juhla minulle...

    Toivot että joku saa kirjoituksestasi voimaa. Minä saan, kiitos sinulle.

    VastaaPoista
  14. Kauniisti kirjoitit arasta aiheesta, kyynel vierähti poskelle sitä lukiessa... Lapsen menetäminen on varmasti kamalinta, mitä voi tapahtua.
    Itse olen menettänyt oman siskoni 10v. sitten... Suru ei lopu koskaan, muuttaa vain muotoaan vuosien saatossa.
    Voimia sinulle!

    -Heini-

    VastaaPoista
  15. Kauniisti kirjoitettu. Minulla tuli kyyneleet silmiin, niin koskettavasti osasit surun ilmaista.

    VastaaPoista
  16. Voi Anana, otan osaa!Itsellekin tuli kyynel silmäkulmaan tätä lukiessa. Tuollaista surua ei osaa edes kuvitella eikä siihen löydy sanoja. Kiitos kun jaoit tämän meidän kanssa ja voimia teille kaikille!

    VastaaPoista
  17. Kiitos Anana aivan järjettömän kauniista kirjoituksestasi. Aihe ei ole vieras itsellenikään, puit niin hyvin ja kauniisti sanoiksi kaiken sen, mitä kohtuvauvan menettämiseen liittyy.

    Kiitokset blogistasi: ) Luen aika usein, mutta olen niin toivottoman huono kommentoimaan..

    Pia

    VastaaPoista
  18. Kaunista. Nosti ikävän pintaan. Ihanasti osasit pukea tunteet ja ajatukset sanoiksi, mitä mennetämisen tuska tuo.

    "Sydän itkee kaipuuta ikävää, muistojen helmet kimmeltää."

    -veljensä tapaturmaisesti menettänyt-

    VastaaPoista
  19. Kiitos, kun kerroit.
    Kiitos kun muistutit.
    Kiitos kun jaoit tunteen.

    VastaaPoista
  20. Kauniisti kirjoitettu. Kyyneleet tuli minullakin silmiin lukiessa tekstiäsi.

    Erityisesti tuo surun mittasuhteiden henkilökohtaisuus on asia joka mietityttää usein ja pätee niin moneen. Asioita kun ei aina voi mihinkään "suhteuttaa" jokainen asia ja kokemus on niin yksilöllinen. Siinä missä vahva ja rohkea kaatuu voi arka ja varovainen voimaantua. Koskaan ei tiedä ennen kuin se jokin sattuu omalle kohdalle.

    Tämä aihe on vaikea. Mahtavaa, että jaksat puhua. Parasta jos se tuo lohtua tai keventää.

    VastaaPoista
  21. Lämpimin halauksin sinua anana kiittäen kauniista koskettavasta kirjoituksestasi.

    Ei ole milloinkaan väärin kaivaa pitsinenäliinaa käsilaukusta ja kuivata äidin kyyneleet, ikävän kyyneleet. Kynttilän voi sytyttää muistoksi missä vain minä päivänä tahansa.Aina silloin kun on aika hidastaa, aina silloin kun on syy pysähtyä. Silloin kun tuulee liikaa ja liian monesta suunnasta.Tai silloin kun on vähät voimat ja jalat tuntuvat heikolta.Silloin kun kaipaus velloi ylitse kuin myrskytuuli,kaikkina hetkinä, kaikkina tunteina joista jokainen oli yhtä sallittu.

    Hän oli olemassa, hän on yhä.

    Kanssasi sydämellään tyttötiimi

    VastaaPoista
  22. Kaunis postaus ♥

    Hyvällä ystävälläni on sama kokemus esikoispojan kohdalla. Melkein perään sai terveen lapsen ja useamman vuoden päästä vielä kolmannen eli aika samanlaisesti kuin teillä. Olette vahvoja vanhempia.

    VastaaPoista
  23. Teille on annettu paljon surua kannettavaksi.
    Paljon pimeyttä, jonka rinnalla kirkkaat värit hehkuvat sitäkin kirkkaampina,
    ihan kuin tähdet yötaivaalla.
    Niin ovat lähekkäin nämä kaksi:
    rakkaus lapsiin ja huoli lapsista.
    Ei ole toista ilman toista.
    Olen pahoillani, että teidän on pitänyt tämä niin perinpohjin kokea,
    tuskin mikään tekee niin kipeästi kuin lapsen menetys.
    Osanottoni ja kiitos kun jaoit ajatuksiasi.

    VastaaPoista
  24. Voi sinua, voi teitä ja voi meitäkin ♥ Voimia sinulle kovasti ja halaus ♥ En tiennyt adressista, kiitos kun kerroit. Menen heti allekirjoittamaan. Meillä tämä tapahtui lasten välissä. Ensin saimme pojan, sitten menetimme pojan, jonka jälkeen saimme tytön. Tunnen asiasta samalla tavalla kuin sinä ja tiedän, että itse en olisi samanlainen ihminen ilman tuota menetystä. Etkä olisi sinäkään. Kukaan ei toivo kenellekään tuollaista kokemusta, mutta se tekee meistä erilaisia, vahvempia ja herkempiä. ♥♥♥

    VastaaPoista
  25. Kiitos. Meitä sama suru kosketti muutama kuukausi sitten. Itkin lukiessani kirjoitustasi, tiedän niin miltä sinusta tuntuu. Meillä terveitä, eläviä lapsia on jo kolme mutta se ei helpota tuskaa, tekee siitä vain erilaista. Elämä jatkuu, mutta ei ole enää koskaan samanlaista :(

    VastaaPoista
  26. Muistan aiemmin kun tästä hiukan jo kirjoitit ja kiitos kun jaoit tarinaasi enemmänkin.
    Kyynel silmässä, sitten poskella luin ja tyttötiimin kirjoitus sai vielä lisää kyyneleitä.
    Tiedän pitäväni asioita itsestäänselvyyksinä, kiitos kun muistutit taas että sitä elämä ei ole.

    VastaaPoista
  27. Kanuniisti kirjoitettu. Vaikeita asioita. Ulkopuolisena aina miettii mikä on parasta; sanoa jotain vai olla vain hiljaa. Mutta miten olla vaivautumatta sanomatta mitään ja mitä sitten taas sanoisi??
    Onneksi aika parantaa, unohtaa ei koskaan tarvitsekaan

    VastaaPoista
  28. Kauniisti kirjoitit surustasi ja menetyksestä!

    Meillä tulee myös kymmenen vuotta kuluneeksi oman poikamme kuolemasta tänä vuonna! Tytöt tietävät veljensä kuolleen vauvana ja puhuvat hänestä joskus vaikkeivat ole koskaan nähneet! Osalle ihmisistä kerron että olen neljän lapsen äiti, osalle vain kolmen. Haudalla käydään yhdessä mutta liian harvoin koska hauta on siellä Espoossa ja me täällä Oulussa! Mielessä on tapahtumat vieläkin kuin eilinen ja itkukin tulee vielä silloin tällöin. Suurin tuska on jo kuitenkin hellittänyt mutta siihen meni vuosia! Menetys kulkee mukana läpi elämän....

    Paita on muuten tosi kaunis ;)

    VastaaPoista
  29. Kauniisti kirjoitettu pienestä enkelipojasta. Olen pahoillani.

    Omassa lähipiirissä on yksi vauvana kuollut pieni tyttö ja tiedän muitakin saman kohtalon kokeneita. Noin hirveiden menetysten seuraaminen kauempaakin muuttaa valtavasti omaa suhtautumistapaa lapsiin ja elämään yleensäkin. Mikään ei ole itsestäänselviää tässä elämässä, milloin tahansa voi sattua mitä hyvänsä. Elävä lapsi on aina ihmeellinen lahja, monta monituista kertaa mietin itsekin, kuinka voin olla niin onnekas että minä olen saanut kaksi lasta.

    Enkelilapset ovat vaiettu asia, kuten sanoit. Harva tuntuu kestävän puhua tai kuunnella aiheesta. Mutta se on tärkeä aihe, eikä heitä saa unohtaa.

    VastaaPoista
  30. Kiitos tästä postauksesta. Ja aurinkoa!

    VastaaPoista
  31. Hienoa, että uskalsit ottaa asian esille täällä, sekin on osa suurta prosessia. Menetyksenne on jotain aivan sanoinkuvaamatonta. Otan osaa suureen teitä kohdanneeseen suruun.
    Onneksi on sentään olemassa aika, joka ihan hippusen verran kultaa muistoja ♥.

    VastaaPoista
  32. Kaunis kirjoitus Anana, kiitos siitä.

    Meilläkin on enkelilapsi, aikaa siitä vähän enemmän kuin teillä. Vauva ehti elää pienen hetken ja se hetki ei unohdu koskaan. En ajattele vauvaa kuin ajoittain, ne pakahduttavat kaipauksen tunteet tulevat aina puun takaa. Ja uniin.

    Pelko on mukana joka päivä, pelkään elossa olevien lasten puolesta, että heille sattuu jotain. Pelon kanssa olen oppinut elämään, mulla ei ole vaihtoehtoja.

    Kirjoitan anona, ensimmäistä kertaa. En halua profiloitua "siksi äidiksi, jonka vauva kuoli". Se on mulle liian kova taakka ja asettaa tietynlaisia odotuksia, joita en halua täyttää. Jotkut täälläkin toki tietävät, olen asiaa joskus omalla nimelläni sivunnut. Asia ei ole salaisuus mutta en ole siitä erityisen innokas julkisesti puhumaan.

    Hyvää juhannusta teille!

    VastaaPoista
  33. Otan osaa. Oli koskettava ja kaunis kirjoitus.
    Halauksin Johannah

    VastaaPoista
  34. Olen pahoillani. Missä tahansa muussa surussa 10 vuotta on varmaan pitkä ja "parantava" aika, mutta lapsen kuolema varmasti jättää ikuisen surun vanhempiin.
    Itse odotin 10 vuotta sitten esikoista ja yhä pystyn melko hyvin palauttamaan silloisia tunnetiloja mieleeni. Muun muassa sen pelon, että mitä jos vauvalle juuri ennen synnytystä käykin jotain..
    Sinun 10 vuotta sitten kokemasi tunteet ovat varmasti jokaisen äidin painajainen. Surullista että olet sen joutunut kokemaan
    -elly-

    VastaaPoista
  35. Kylläpä kirjoitit kauniisti omasta pienestä enkelilapsestasi.. kyyneleet tulivat silmiini kun luin sen. On varmasti todella raskasta menettää oma lapsi, ei sitä voi ymmärtää. Eikä halua kokea, koskaan. Paljon voimia teidän perheellenne ja ihanaa kesää!


    -Ansku

    VastaaPoista
  36. Kiitos kauniista kirjoituksesta.
    Pieni poikasi odottaa teita, naette hanet, yhdessa perheena. Sitten joskus.

    VastaaPoista
  37. Hienoa kun otit asian esille. Multa on taannoin luollut kummilapsi. Tuo paita, haluaisin sellaisn meillekin, mistä? Voimia!

    VastaaPoista
  38. Kauniisti kirjoitit vaikeasta ja koskettavasta kokemuksestasi. Kiitos sinulle. Blogissani olen käsitellyt omaa traumaani ja huomannut kirjoittamisen selkeyttävän ajatuksia.

    Aika muuttaa surun muotoa, mutta ei kokonaan poista sitä.

    VastaaPoista
  39. Todella kauniisti kerroit omasta surustasi. Ja mä olen niin herkkis, että ihan itkettää.. Entiselle luokkatoverilleni kävi samoin ja se kosketti kovin. Varsinkin kun odotin juuri silloin esikoistamme..

    VastaaPoista
  40. Kauniisti kirjoitettu, ja kuten joku niin osuvasti totesi - on niin helppo kirjoittaa sitä "hömppää" (mikä toki on osaltaan näiden blogien idea), mutta hienoa, että otit vaikean asian esille - ja vielä tosi kauniisti!

    Olen yllättynyt, kuinka paljon lapensa menettäneitä on jo näiden kommentoijien perusteella - lämmin osanotto Sinulle ja perheellesi, kuten kaikille muillekkin.

    Oman lapsen menettäminen on kenties se suruista suurin. Olen katsellut sitä vierestä, kun sekä minun, että mieheni isät on saatettu viimeiselle matkalleen ja heidän omat isänsä ovet olleet paikalla. Ajatus siitä, että järjestys on jotenkin väärä.. Vaikka siis meidän kohdalla kyse ei ollut nuorista ihmisistä...

    VastaaPoista
  41. Kirjoitat kauniisti menetyksestänne - ja olet oikeassa, enkelilapset ovat valitettavasti vaiettu asia. Miusta on hienoa, että uskalsit ja kykenit ottamaan esille näin tärkeän ja koskettavan asian.

    meilläkin lapset ovat lahjoja, aarteita, siunauksia. enkeli sanana tarkoittaa minulle jotain muuta kuin eläviä ja eläväisiä lapsia :)

    VastaaPoista
  42. Muistan sinun aikaisemmin kertoneen ensimmäisestä lapsestasi, ja en voi mitenkään unohtaa sitä. Nyt tämä kaunis pitkä kirjoitus avasi vielä enemmän. Ajattelen kanssasi monesta asiasta samalla tavalla, vaikka en ole mitään vastaavaa kokenutkaan. Eikä meilläkään kutsuta lapsia enkeleiksi, sillä lähipiirissä on enkelilapsia.

    VastaaPoista
  43. Kaunis kirjoitus. Hienoa että otit asian esille.

    VastaaPoista
  44. Tuli mieleen siis oma kummilapsi. Hänelle kävi samoin tavoin. Mistä kaupasta tuo lobilon paita, tosi kaunis!

    VastaaPoista
  45. Kiitos kauniista kirjoituksestasi, uskon että se laittaa monet meistä hetkeksi pysähtymään ja ajattelemaan. Toivottavasti miettimään ja kiittämään siitä, mitä kaikkea hyvää meillä on. Kaikki ei aina ole todellakaan ruusuista. Voimia sinulle ja muille enkelilasten äideille.
    Mari

    VastaaPoista
  46. Kiitos kauniista kirjoituksesta ja pahoittelen menetystänne. Muistankin, että olet aikaisemminkin maininnut asiasta. Se jäi mieleen, koska samalla hautausmaalla on myös meidän enkelipoikamme. Jouduimme luopumaan hänestä hieman aiemmassa vaiheessa raskautta ja siitä vajaan vuoden päästä syntyi meidän ihmepoikamme. Vauvan myötä on itsellä taas asia pyörinyt enemmän päässä; kaiken ilon keskellä.

    Mukavaa kesää teidän perheelle!

    lumia

    VastaaPoista
  47. Kiitos kauniista kirjoituksestasi. Tämä on asia, joka on koskettanut minun lähipiiriäni viimeisen puolen vuoden aikana -matkaan lähtivät sekä enkelipoika että -tyttö. Sydäntä pusertaa heidän perheidensä vuoksi. Enkä silti voi millin vertaa ymmärtää, miltä heistä tuntuu.

    VastaaPoista
  48. Ei oikein löydy sanoja. Mutta kyllä kirjoituksistasi/kuvistasi välittyy kuva lapsilleen omistautuneesta äidistä ja siitä rakkaudesta jota tunnet lapsiasi kohtaan. Niin ja myös sen asian tiedostamisesta, että he eivät ole itsestään selvyyksiä.

    Lähipiirissäni sattui tapaus, jossa maanantaina juhlimme Baby Showereita ja keskiviikkona ei pikkuisen sydän enää lyönyt. Eikä sitä voi ymmärtää, kun vielä mitään syytä ei löytynyt.

    Halauksia sinulle ja perheellesi, sekä aurinkoa kesäänne!

    VastaaPoista
  49. Ei oikein löydy sanoja. Mutta kyllä kirjoituksistasi/kuvistasi välittyy kuva lapsilleen omistautuneesta äidistä ja siitä rakkaudesta jota tunnet lapsiasi kohtaan. Niin ja myös sen asian tiedostamisesta, että he eivät ole itsestään selvyyksiä.

    Lähipiirissäni sattui tapaus, jossa maanantaina juhlimme Baby Showereita ja keskiviikkona ei pikkuisen sydän enää lyönyt. Eikä sitä voi ymmärtää, kun vielä mitään syytä ei löytynyt.

    Halauksia sinulle ja perheellesi, sekä aurinkoa kesäänne!

    VastaaPoista
  50. Niin kuin monesti suuren menetyksen ja vääryyden edessä, en minäkään löydä oikeita sanoja. 'Otan osaa' kuulostaa niin kliiniseltä.

    Kirjoituksesi oli niin rehellinen ja avoin, kiitos siitä sinulle! Asia koskettaa varmasti useampia ihmisiä mitä pystymme edes ymmärtämään.

    VastaaPoista
  51. Kyyneleiden läpi otan osaa suruunne.

    Usko on jokaisen henkilökohtainen asia. Itse uskon niin, että
    taivaassa jälleen tapaatte. Rakkaus ei koskaan kuole.

    VastaaPoista
  52. Miten osasitkin kirjoittaa niin samoja ajatuksia kuin mitä itselläni on ollut! Sen ettei osaa sanoa montako lasta meillä on, sen ettei halua kutsua eläviä lapsia enkeleiksi vaikka olisivat kuinka ihania...

    Kiitos kirjoituksestasi. Harvoin näistä puhutaan, ja välillä tuntuu ettei saisi puhuakaan. Ettei tekisi toisille vaikeaa ja vaivautunutta oloa, ettei toisille tulisi paha mieli.

    Minunkin sydämessäni asuu pieni enkelipoika, aina.

    VastaaPoista

Ihan mahtavaa jos ehdit jättää kommentin,
ilahdun ihan jokaisesta!
Kiitos kun kävit ♥