Vakavasti.

Onko 10 vuotta tarpeeksi pitkä aika. Mahtuuko 10 vuoteen niin paljon iloa että suurin suru on muuttunut pysyväksi asiaksi, jolle on oma paikka josta sitä voi muistella vain kun haluaa. Vai onko suru muuttunut kaipaukseksi ja haaveeksi. Asia jota joskus toivoi muttei ikinä saanut. Kyllä me sitä muistoa mukana kannetaan, joka päivä. Vaikka nykyään menee päiviä kun ei muista ollenkaan, enää siitäkään ei tule huonoa omaatunto. Joskus asiaa ajattelee paljon mutta ilman itkua, vain kipeänä muistona.

Suruja on erilaisia. Ei ulkopuolelta voi määritellä toisen surua ja menetystä. Ei edes silloin vaikka itse olisi kohdannut saman. Jokainen tuntee eri tavoin. Jokaisella on oma polku ja sen varrelta poimitut muistot sekä kokemukset. Olemme niiden summa. Toisen suurikin suru voi olla toiselle pieni, jos se pieni on suurin suru jonka toinen on kohdannut.

Meidän perheen suurin suru on enkelipoika. Esikoispoikamme kuoli kohtuun 10 vuotta sitten. 3 viikkoa ennen odotettua syntymää, kuulin ettei täällä enää sydän lyö. Shokki. Eihän niin voi tapahtua. 13 ensimmäisen viikon jälkeen ei enää pelätä vaan odotetaan vain. Odotetaan tuleeko tyttö vai poika. Viikkoja myöhemmin saimme kuulla ettei ole syytä. En silloin välittänyt, syytin ehkä ensin itseäni. En ollut tehnyt mitään väärin, vauvassa ei ollut mitään vikaa. Sanoivat että joskus näin käy, ei se ole kenenkään syy. Hyväksyin sen. En ees tiedä miksi. Ihmisluontoon kuuluu yleensä syyn etsiminen ja sen kohdistaminen. Surua ja vihaa on helpompi käsitellä jos sille löytää nimen. En löytänyt.

Vuosi myöhemmin syntyi pomppu. Pelätty, odotettu, lahja. Valvoin vuoden, koska vauva ei nukkunut. Ei haitannut. Meillä oli vauva, 10 sormea, 10 varvasta, elossa. Olin joskus ajatellut kahta lasta, pienellä ikäerolla. Ei käynyt edes mielessä -meillä oli pomppu. Joskus, aika useinkin, kysyttiin monta lasta teillä on. Vaikea hetki...en tiennyt mitä vastata. "Meillä on yksi mutta tavallaan kaksi". Tuntui että jos en mainitse ensimmäistä poikaa, vähättelen häntä. Halusin ettei hän jää pompun varjoon. Ihmiset vaikenivat, pahoittelivat. Koko tilanteesta tuli yleensä vaikea. En halunnut sitä. Olin tehnyt asian kanssa rauhan. Tuli huono omatunto että tein muiden olosta vaivautuneen.

Meni vuosia tottua kun lapsia kutsutaan enkeleiksi. En ikinä kutsunut pomppua enkeliksi, hän oli aarre. Enkeleistä tuli mieleen kuolema, se pieni täydellinen ikuisesti nukkuva vauva, meidän vauva. Tuli ainä hieman paha mieli, kun kuulin että elävää lasta kutsuttiin enkeliksi. Eihän se ollut heidän syy, eivät he tienneet. Eikä heidän tarvitse minun suruni takia olla näkemättä omaa lastaan enkelinä. Enkeleitä ei  vain ole meidän elämässä ollut, yhden lisäksi.

Olen monessa suhteessa varmasti muuttunut. Moni asia saa oman paikkansa siksi että vertaan alitajunnassa. En ota mitään itsestäänselvyytenä, eikä se ole katkeruutta. Tiedän vain että joskus tapahtuu odottamattomia asioita, niin hyvässä kuin pahassa. Rakastan lapsiani pyyteettömästi. Vaikka joskus menetän malttini, luulen että silloinkin olen ankarampi itselleni kuin lapsille. Minulle lapset ajaa kaiken ohi, ehkä jopa liikaa, niin ainakin ystäväni sanovat. Tytön syntymän jälkeen tunne voimistui, en ikinä voinut uskoa että meitä kohtaisi sellainen onni -tyttö ja poika. Olin varma että jompikumpi otetaan meiltä pois. Mietin ehkä liian usein tilanteissa menneisyyttä. Mietin että parempi että lapsi kiukuttelee, kuin ettei häntä olisi ollenkaan. Pelkään, melkein joka päivä ainakin kerran, että lapsille sattuu jotain. Se ei ole kymmenessä vuodessa muuttunut, en usko että se muuttuu koskaan.

Mutta kymmenen vuotta on mennyt. Surulle on paikka. Me elämme, itkemme ja nauramme. Joskus tappelemme ja sovimme. Yritämme muistaa joka päivä elämämme ainutlaatuisuuden ja nauttia hetkestä. Kaiken arjen keskellä, elämme kuten mikä tahansa perhe.

Liki kuukausi sitten oli vuosipäivä, mies oli matkoilla ja en päässyt lasten kanssa haudalle viemään kynttilää, ensimmäinen kerta. Muutamia kuukausia sitten näin kauniin paidan netissä, siinä oli siivet. Se jäi vaivaamaan. Eilen sain vinkin adressista enkelilapsien liputuspäivälle.

Asia on pyörinyt mielessä nyt aika paljon.

Puhuimme miehen kanssa että menemme lomalla haudalle, tilasin paidan ja allekirjoitin adressin.  En ole vieläkään ihan varma paidasta, se muistuttaa minua enkelipojasta, mutta ehkä hyvällä tavalla. Ehkä näin Padmé, joka on vielä liian nuori ymmärtämään, pääsee lähemmäksi. Tai ehkä se on äitiä varten, muistuttamassa että arjessakin voi surea ja muistaa, samalla kun saa nauttia lasten naurusta ja ilosta. Ei, en kutsu vieläkään lapsiani enkeleiksi.

Halusin kertoa tämän koska enkelilapset ovat vaiettu asia. Liian vaiettu. Ymmärrän että kaikki vanhemmat ei ole valmiita puhumaan menetyksestään. Minä olen, nyt. Ja toivon että joku, jota joskus kohtaa sama suru, saa tästä voimaa jatkaa ja päästää irti.