5.12.2015

Muodostelmaluistelu - äidin näkökulma


Ainakin tulee untsikoille paljon käyttöä, eikä tarvitse manata että kalliit takit on suurimman osan vuodesta kaapissa. Sitä me muutamat vanhemmat pohdittiin viime viikonloppuna, kun istuimme kisakatsomossa muumilimut ja makkarat kädessä. Päivää oli edeltänyt noin neljän kuukauden valmistautuminen asiaan, joka suurimmalle osalle meistä oli aivan uutta. Harvempi vanhempi miettii kiekko-tai luistelukoulun ilmoittautumislomaketta täyttäessään, että parin vuoden päästä kuskataan jälkikasvua treeneihin kolmena päivänä viikossa, ommellaan iltaisin kisalakanoita ja mietitään mitä myydään seuraavassa kuussa, jotta harrastuskulut saadaan pidettyä aisoissa. Uskon että suurimmalle osalle lapsen kilpaharrastus on tullut elämän mukana, eikä kyseessä ole enää ysärin lempiteema, eli omien harrastushaaveiden eläminen lasten kautta. Niin ikään iänikuinen pohtiminen kilpaharrastuksen tarpeellisuudesta lapselle, on aivan samaa tasoa kun sitteri–keskustelu vauvapalstalla. Eihän se pakollista ole, mutta jos lapsi siitä tykkää, niin miksi ei.


Sikäli jos mielessä kävi, että muodostelmaluistelu on aika kokonaisvaltainen laji, olette aivan oikeassa. Jos alun perin ajattelinkin että lapsi kilpailee ja minä maksan, niin se ajatus on karissut viimeisen neljän kuukauden aikana täysin. Tässä kohtaa on ehkä hyvä hetki tunnustaa, että tällaiselle sosiaaliselle erakolle joukkuelajin harrastaminen on lähes yhtä luotantyöntävää kun joukkuelajia harrastavan huoltajana ja vanhempana toimiminen, mutta kyllä se vanhakin koira näköjään uusia temppuja oppii. Sain hädin tuskin suuni auki, kun ensimmäisessä kokouksessa kyseltiin vapaaehtoisia, mutta ehkä äitiäni kiittäminen, minua vaivaa sellainen velvollisuuden tunne joka estää olla osallistumatta yhteiseen hyvään. En luoja paratkoon lupautunut ruokajoukkoihin, vaan vältin sen katastrofin käsityöavuillani. Alun perin lupasin auttaa kisahuivien ompelussa ja sittemmin olen ommellut huiveja, donitseja, kisalakanan ja useampi ilta ollaan nyt korjailtu kisapukuja. Jos ennen oli tiivistä aikataulullisesti, niin nyt vielä tiivistetään, mutta kuten alussa jo vihjasin, tästä kyllä palkitaan vanhemmat parhaimmalla mahdollisella tavalla.

Joukkuelajien puolesta puhuu se, että lapset oppivat pelaamaan yhteen, joustamaan tarvittaessa ja ryhmätaidot kehittyvät huimaa vauhtia. Samaa voi sanoa meistä vanhemmista. Mekin toimimme aivan samalla tavalla, puhallamme yhteen hiileen jotta lapsilla olisi kiva harrastus ja parhaat mahdolliset edellytykset siinä kehittyä ja onnistua. Opettelua tämä on aivan samalla tavalla aikuisen näkökulmasta kuin lastenkin. Jokaisiin kisoihin mennään isommalla varmuudella ja alun kysymysmerkit ovat muuttuneet itsestäänselvyyksiksi. Kaikki on hieman helpompaa pikkuhiljaa.


Ensimmäisen neljän kuukauden aikana kisalakana, nakit, nelkkuläppäri ja kannustushuuto ovat vakiintuneet sanastoomme ja suoraan sanottuna, mä pidän tästä! Aiemmissa kirjoituksissani hehkuttamani yhteisöllisyys on läsnä tässäkin ja ajatus lapsen kuulumisesta kivaan kaverijoukkoon, jolla on upeat vanhemmat taustajoukoissa, on vähintään mieltä lämmittävä. Vaikka meille ei jäisi mitalleja kaappiin, niin ne muistot ja asiat mitä tällä polulla kerätään, ovat varmasti läsnä läpi elämän.

Nyt on ensimmäiset kisat takana ja lasten kisaohjelman näkeminen valmiina, oli hyvä muistutus siitä miksi me vanhemmat tätä tehdään. Miksi me kerätään rahaa, kuljetetaan ja tehdään kulisseissa kaikki muut järjestelyt. Rohkeus, jolla nuorimmillaan 7-vuotiaat luistelevat yleisön eteen; muistavat ulkoa vain neljä kuukautta harjoitellun ohjelman ja luistelevat yhteen, on vähintäänkin liikuttavaa. Jokainen heistä luistelee yksilönä mutta yhdessä heistä tulee yksi joukkue, joka ottaa vastaan yhdessä niin ilot kuin pettymyksetkin. Leuka pystyssä hymyilevän joukkueen esiintymisen jälkeen, jännitin kasvoja palkintojen jaossa mutta ihan suotta pelkäsin, yhtään surullista kasvoa ei näkynyt, vaikka tällä kertaa mitalit menivät toisten joukkueiden kaulaan. Hiljainen tunnelma kisabussissa ei kerro pettymyksestä vaan hartaasti odotetun päivän iloista ja onnistumisista


Kirjoittaja on ensimmäistä kautta kisajoukkueessa luistelevan 8-vuotiaan tytön äiti

12 kommenttia:

  1. Enpä minäkään arvannut, mihin päädytään, kun lapsen lykkäsin luistelukouluun....

    Vuosi vuodelta enemmän rahaa menee, mutta se mitä sillä saa on "priceless". Onnistumisia, epäonnistumisia, yhteisen tavoitteen eteen painamista päivä, viikko, kuukausi toisensa jälkeen ja kaikkien niiden satojen tuntien jälkeen niitä timanttisia hetkiä, kun voi loistaa "täydessä tällingissä" eli kun päästään kisaamaan. Se katse oman lapsen silmissä, kun hän nauttii joka sielullaan jäällä ja joukkueessa olosta.

    Muodostelmaluistelu on kyllä maailman ihanin urheilulaji. <3 Vaativa, armoton, kaunis, herkkä. Upea yhdistelmä urheilua ja taidetta. Eilen luisteltiin SM-sarjojen kakkosvalinnoissa ja kyllä siinä äidin sydän meinasi haljeta jännityksestä ja sitten ylpeydestä, kun oma tytär ja ihana joukkue näyttävät, mitä osaavat.

    Tsemppiä muokkamammalle, tämä on ihanaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ja kiitos samoin. Kyllä tunnen outoa ylpeyttä kävellessäni hallille katsomaan treenejä ja mys sitä onnistumisen iloa lapsen puolesta. Vaativaa niin perheeltä kuin luistelijaltakin mutta antoisaa, sitä kyllä.
      Te olettekin jo varsin pitkällä, toivottavasti meni valinnat putkeen!

      Poista
  2. Voisin kyllä allekirjoittaa edellisen kommentin jokaisen sanan :). Tosin vasta toista vuotta tulokasäitinä, mutta on niin ihanaa nähdä oman tyttären into jäällä ja rakkaus lajiin. Ja mikään ei ole oman tytön mielestä niin upeaa kuin tosiaan päästä loistamaan kisajäälle! Ja meilläkin me vanhemmat ollaan laajalla kirjolla päästy tekemään kaikkea joukkueen eteen.

    Onnea teillekin kisakauteen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No ihan sama juttu! Ja kisoissa liikutuin niin että oli kyyneleet silmissä -ihan mahotonta :D

      Poista
  3. Ja ihana puku ja teema teillä! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Nämä ovat kovasti minunkin mieleen. Hauska sattuma että ovat niin äidin kuin tyttärenkin lempparivärit ja elukkakin ;)

      Poista
  4. Muokka ❤️ Se vei sydämeni 90-luvulla, 9-vuotiaana. 22-vuotiaana oli hyvä lopettaa SM-tasolla miljoona kokemusta rikkaampana. Ne muistot ei katoa sydämestä. Parhaat ystävät ovat sieltä, niitä joiden kanssa vietettiin lähes kaikki vapaa-aika. Isäni sanoi joskus, että muhun meni yksi keskiluokkainen auto, jos rahaa pitäisi laskea. Mutta ei, heillekin se on ollut kuulemma ihanaa istua katsomossa ja osallistua. Siihen lisäksi kiekkoa pelannut veli. Jäähalli oli toinen koti. Ja, nyt kun pääsin palaamaan kisakentille aikuisjoukkueessa, siellä ne taas istuivat ❤️

    Yksi ihana muisto pienistä valmennettavista on jotenkin liikuttava. Pieni juuri ja juuri pää laidan reunan korkeudelle yltävä luistelija luistelee hymy huulillaan ja suorituksen jälkeen istuu kisaa katsomaan tulleen äitini sylissä katsomossa, kun ollaan 500km päässä kotoa ilman omia vanhempia.

    Nyt, omien lasten ja oman uuden uran myötä halli on taas se toinen koti. 7vee on yksäri viisi krt vko ja kolmevee luistelukoulussa ja omat treenit paristi, ei tarvitse miettiä, mihin aika ja rahat laitetaan. Muistojen pankkiin vaikkapa. Ehkäpä myös liikuntataitojakin sillä rahalla saa. Suosittelen. Ei sitä tosiaan tiedä mitä käy, kun lapsen luistelukouluun laittaa...

    Nauti muokkaäitiydestä! Sä oot varmasti superhyvä, käsistä kätevä ja niitä just siellä taustalla tarvitaan!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kääk, sä oot ihan pro! Rahaa menee mutta mihinkäs sitä ne rahat laittaisi jos ei lapsiin. Uskon että harrastuksessa opitut asiat kantavat niin koulussa kuin työelämässäkin. Meillä myös mennään hallien väliä kun J pelaa lätkää... välissä piipahdetaan tennishallillakin :D Vaikka sanoin Jiin olelssa 6-vuotias ettei musta ikinä tulöe sellasita jäähallimammaa niin kas kas, kuinkas tässä kävikään ;) Kiitos!

      Poista
  5. Näköjään padilla kirjoitetut kommentit häviävät taivaan tuuliin :(
    Eilen aamusta jo kirjoittelin, että samaa mieltä olen niin monesta asiasta. Joukkuelaji on loistava valinta, joka kasvattaa sekä lasta että aikuista. Sen lisäksi, että lapseni ovat saaneet uusia hyviä ystäviä ja joukkuehenki on todella hyvä, niin myös äiti on saanut uusia hyviä ystäviä! Jäähallilla ei tarvitse koskaan olla yksin :)

    Rahaa ja aikaahan tämä kaikki vie, mutta uskon sen olevan sen arvoista. Tänäkin viikonloppuna olen kokenut sellaisia ylpeyden hetkiä lapsistani, että kyyneeleet eivät ole olleet kaukana!

    Rose

    Ps. Ihanat kisa-asut :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos :) Ja ei ole kyyneleet kaukana ei. Itse nuorempana en niinkään pitänyt joukkuelajeista mutta se yhteisöllisyys mikä niissä on, on mieletön. len myös tavannut superkivoja vanhempia ja vaikka ei ajattele tässä iässä saavansa uusia ystäviä niin kyllä niitä on tässä tullut :)

      Poista
  6. Voih, pitkä kommenttini katosi. Mutta kiva oli lukea tätä! Itse äitipuolena ajoin viime vkonloppuna noin 1 000 km vain seuratakseni tytärpuolen muutamien minuuttien muokkaohjelman. Ja matka oli sen kokemuksen arvoinen taas kerran! :) Oma seaikavee luisteli reilun vuoden ja halusi nyt lopettaa. Ihan pikkuisen toivon, että innostuisi myöhemmin uudestaan ;)

    Ihana Bella, kuin aurinko kuvissa :)

    -Leena

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. J lopetti lätkän ollessaan 8 ja alotti nyt uudestaan, 14-vuotiaana. ELi luistelussa ainakin myöhemmin aloittaminen on mahdollista, toivottavasti seiskavee vielä innostuu. 1000 kilometriä on kunnioitettava matka, asetat kyllä riman korkealle, upeaa! (bella kiittää :) )

      Poista

Ihan mahtavaa jos ehdit jättää kommentin,
ilahdun ihan jokaisesta!
Kiitos kun kävit ♥