Eventually all things fall into place.

- Albert Schweitzer

Surullisuus. Se tunne on käsinkosketeltava kun katson ympärilleni. Katson onnellista lapsuutta, majaleikkejä, pyöräreittejä -lapsuuden maisemia, kulttuurimaisemia. Ne kuvat ovat muistoissa. Silmin katson sitä mitä lapsuuden puutarhakaupungista on jäljellä. Hävitettyjä pensaita, myllättyjä niittyjä, puuttuvia puita ja tuntematonta tulevaisuutta. Muistot ovat mielessä ja vain vaivoin enää kohdistettavissa ympäristöön.

Minä tiesin että Tapiolan pysyminen puutarhakaupunkina ei tulisi onnistumaan. Tiesin jo 20 vuotta sitten että meidän takapihan metsään halutaan rakentaa talo ja se talo siihen joskus tulee -eikä se tulisi olemaan ainoa. Äiti lupasi ettei talo tulisi siihen vielä pitkään aikaan. Minä tein saman lupauksen omille lapsilleni. "Te ehditte muuttaa pois kotoa ennen kuin siihen talo tulee" Olen aina sanonut etten asu tässä enää kun siihen se talo rakennetaan. Tapiolalaiset, eivät toki kaikki, ovat tapelleet ja vastustaneet useita hankkeita vuosikausia. Mutta muutos on pysyvä ja jo ajatus puutarhakaupunginosan säilymisestä keskellä kehittyvää metropolialuetta on naiivi. (Linkki Tapiolan historiaan)

Taidan olla nykyään vähemmistössä, kun vastustan edelleen Tapiolan muutosta. Järkisyyt muutoksen puolesta eivät auta, on oltava muukin tapa tehdä pakollista muutosta kuin luoda puuttomia betonilähiöitä. Tiedän että prosessi on kesken mutta olen realisti; kun rakennetaan lisää niin luonto häviää, ei sitä istutetuilla pensailla tai kauniilla sanoilla tai teemoilla paikata. Muistan vielä jokaisen metsän mitä Tapiolassa oli minun lapsuudessani ja omat lapseni muistavat ne metsät mitä heidän lapsuuden Tapiolassa oli. Oli, oli, oli. Vuosikausia Tapiolassa todellakin päti sanonta less is more... uskon että tulevaisuudessa less is less. Vähemmän puita, vähemmän luotoa, vähemmän niitä syitä miksi me muutimme Tapiolaan vuonna 1980 ja uudestaan vuonna 2007. Meillä ei ole enää tulevaisuutta Tapiolassa. Meidän takapihalla on uusi talo, harjakorkeudessa ja aivan kohta muuttovalmiina. Tämä ei ole enää sitä mitä me haluamme.

Mekin muutamme.

Olen aina halunnut asua kerrostalossa ja ystäväni vitsailevat Stockan oven välittömän läheisyyden tarpeellisuudesta. Ja niinhän se on. Hektinen elämäntyyli on vaatinut palveluiden ja harrasteiden läheisyyden ja kerrostaloasuminen on superhelppoa, on sopinut meille. Olen aina ihmetellyt miksi niin monen mielestä asuminen omakotitalossa on pakollinen päämäärä. Kunnes hiljattain. Yhtiökokoukset, tilanpuute, jatkuvat remontit ympärillä, revityt muistot ja lanatut niityt ja minulle riitti. Ajatus kypsyi ja reilu puoli vuotta sitten sitten olin viimein valmis muuttamaan omakotitaloon. Kirjoitinkin vuodenvaihteessa blogiin että tänä vuonna tulee uusia juttuja sillä jo tiesin, me etsimme uutta kotia. Kerroin ystävälleni että olen valmis muuttamaan kauemmaksi palveluista jos löydän sellaisen talon mistä en halua lähteä pois. Etsimme kotia joka tuntuu pääteasemalta sinne tehdyn matkan jälkeen, silloin ei haittaa jos se matka onkin vähän pidempi. En osaa sitä paremmin selittää, se on tunne joka tulee joka kerta, kun sellaiseen paikkaan astuu.

Etsimme kuitenkin ensin taloa Espoosta tuttujen palveluiden ääreltä mutta aika pian huomasimme että tonttikoko on lähes aina 500-700 neliötä, meille liian vähän. Laajensimme hakualuetta Kirkkonummen suuntaan ja lopulta myös Porvooseen päin, rantaa pitkin. Minulle tärkeää on meren läheisyys ja mielessäni kävin koko ajan kovaa vuoropuhelua palveluiden läheisyydestä, lasten harrastuksista, lisätilan tarpeesta, espoolaisuudestakin... kaikesta mahdollisesta. En pitänyt kovin realistisena muuttoa pois Espoosta vaikka hakualueemme olikin laajentunut. Kävimme katsomassa kovin harvoja taloja koska ilmeisesti perheen rouva on aika kriittinen. En ajatellut ettemme löytäisi taloa mutta myönsin itselleni että joudun ehkä tekemään kompromissejä, joudun ehkä menemään katsomaan taloja jotka ei ole ihan just. Halusin kuitenkin antaa asialle aikaa, ei ole kiire. Sanoin miehelle ettei hätäillä, mä tiedän sitten kun se oikea tulee.

Ja tiesin.

Menin vaatimattoman näköiseen taloon joka oli vähän väärän värinen, vähän väärässä paikassa mutta tiesin sillä sekunnilla kun astuin olohuoneeseen että tässä on meidän koti.

Me muutamme Söderkullaan. Aloitamme uudestaan samoilla asioilla mitkä meille oli tärkeitä Tapiolalaisina. Luonnonläheisyys ja meri. Tunne että lapset voivat liikkua vapaasti mutta turvallisesti, on tilaa toteuttaa itseään. Meille uutena tulee vastuu omakotitalosta, isommista neliöistä ja omasta puutarhasta. Meillä pysyy edelleen yhteys Tapiolaan harrastusten ja isovanhempien muodossa sekä tietysti muistoissa. Me tulemme ihan varmasti käymään edelleen Tapiolan uima-altaalla ja Heikkarilla, rannasta en tosin tiedä kun sekin on jo parturoitu ja rajattu rauta-aidalla. Uudesta kodista on rantaan muutama sata metriä enemmän kuin ennen mutta silti tarpeeksi vähän. Lapset saavat uusia kavereita ja toivon mukaan mukana pysyy myös vanhoja kavereita. Meidän olohuoneen ikkunasta ei näy toisen perheen olohuone eikä kaivinkone vaan pionit ja oma piha. Lapset saavat omat huoneet ja äiti viimein sen kauan kaivatun kodinhoitohuoneen. Meille kaikille uutena haasteena tulee välimatkat. Meiltä on lähimpäänkin kauppaan pidempi matka kuin ikinä mistään missä olen asunut. Jännittää.

Astuin siihen olohuoneeseen kuusi päivää ennen lähtöämme Floridaan ja voitte ehkä kuvitella mikä ruljanssi siitä alkoi. Onneksi asiat loksahtivat kohdilleen ja pystyimme välissä nauttimaan rauhallisin mielein reissusta mutta takaisin tullessä hyppäsimme heti entistä kiireisempään arkeen. Alle viikko paluustamme kaikki oli talon suhteen valmiina, mies lähti työmatkalle ja minä jäin järjestämään kolmia synttärijuhlia. Synttärijuhlien jälkeen koitti kesäkuu ja miehen olleessa edelleen tiivisti reissussa minä pyöritin arkea. Matkat loppuivat Juhannuksena ja tänään me haemme avaimet uuteen kotiimme. Nyt on aika aloittaa pientä pintaremonttia ja sopivasti sisustussuunnittelua -oikeasti ale-aika ei olisi voinut sattua paremmin ja hieman reissustakin sisustusjuttuja tuli jo hankittua.

Tervetuloa mukaan matkalle tuntemattomaan!

Ps. Saa vinkata kivoja sisustuskauppoja sekä blogeja -sillä tutulla klassisella modernilla ja vaalealla mennään edelleen ;)

Oman pihan kivillä 25.6.2013