Mietteitä lasten ja nuorten harrastamisesta ja kilpaharrastamisesta

Olen kirjoittanut blogiin useita kertoja vuosien varrella lasten harrastuksista. Koska vuosien varrella lapset ovat kasvaneet ja harrastustilanteet muuttuneet, on teksteissä myös pohdintaa asiasta usealta eri kantilta ja kokemusten muovaamia mielipiteitä. Yhteistä kaikille teksteilleni kuitenkin on henkilökohtainen myönteisyyteni lasten ja nuorten ohjattua ja jopa tavoitteellista harrastustoimintaa kohtaa. En yleensä reagoi, ainakaan blogiin asti, ajankohtaisiin ja keskustelua kirvoittaviin aiheisiin, mutta taannoin, kun näin hesarin otsikon ” Lasten kannattaisi pelailla pihalla eikä käydä monta kertaa viikossa treeneissä” (http://www.hs.fi/elama/a1465359667646), nousi mieleeni heti useita ja jopa vähän puolustuksellisiakin mielipiteitä. Tässä vaiheessa en ollut vielä lukenut itse artikkelia.

Ensimmäisenä mieleeni nousi hämmennys, sillä otsikointi mielestäni antoi välittömästi ymmärtää, että ohjatut harrastukset ja pihalla pelaaminen ovat jotenkin toisensa pois sulkevia vaihtoehtoja. Toisaalta otsikon voi myös tulkita niin, että pihalla pelaaminen ja harrastus olisi lapselle tai nuorelle sama asia. Uskon että artikkelin otsikoinnissa juurikin pyritään edellä mainittuun kärjistämiseen mutta kuinkahan monelta lukijalta jää ymmärtämättä, ettei asia ole lainkaan näin mustavalkoinen.

Kun lähdin ahmimaan artikkelia eteenpäin, olin kirjoittajan kanssa samaa meiltä monista asioista. Urheiluharrastukset ovat liian suorituskeskeisiä sekä kalliita. Harjoittelukertoja viikossa on paljon. Kilpailu on kovaa ja täynnä pettymyksiä… eiku. Tähän kohtaan kompastuin ensimmäisenä. Kyllä, kilpailemiseen kuuluu pettymykset mutta siihen kuuluu myös onnistumiset ja toisten kannustus. Mielestäni aliarvioimme vahvasti lapsia, jos keskitymme arvottamaan kilpailua sisältäviä harrastuksia sillä, että kun ei voittoa tule, tulee vain pettymys. Näin ei läheskään aina ole ja uskallan väittää että mitä nuorempia lapset ovat, sinä vähemmän se pettymys kirpaisee. Niin kuin ilot, myös pettymykset kuuluvat elämään ja vaikka niitä ei nyt tieten tahtoen tarvitse treenata, en voi keksiä parempaa paikkaa sille, kuin läheisten joukkuekavereiden tai samaa harrastusta rakastavien kilpakumppaneiden seurassa. Hesarin kirjoituksesta jäi myös mielikuva, että moni luopuisi harrastuksista 10-15-vuotiaana juurikin pettymysten takia, johon niin ikään suhtaudun hieman skeptisesti. 

Kuten etukäteen arvelin, siirtyi aihe ohjatusta harrastamisesta nopeasti urheilun kilpaharrastukseen ja argumentointi keskittyi siihen. Näinhän se monesti menee oikeassakin elämässä; ilmoitin lapsen luistelukouluun mutta lapsi päätyi lopulta kutsuttuna kehitysjoukkueen kautta kilpajoukkueeseen. Samalla olin itse muuttunut hellästi harrastukseen ohjaavasta vanhemmasta kilpaurheilutoiminnan matkustajaksi tai jopa seuratoiminna kantavakis vapaaehtoisvoimaksi. Harvempi vanhempi edes halutessaan, pystyisi pakottamaan lasta harrastamaan jotain epämukavaa. Tahtotila tulee varmasti yleensä sieltä lapsen puolelta ja lähtökohtaisesti lapset jotka haluavat kilpailla, omaavat intensiteettiä ajaa asiaansa jo nuorella iällä. Se millaiset resurssit perheellä on tarjota harrastukselle, määräävät tässä kohtaa harrastusten suunnan.

Valitettavaa on, ettei monessa paikassa pysty harrastamaan kuin tavoitteellisesti tai ei ollenkaan. Tällöin resurssit, niin ajankäytön kuin eurojenkin suhteen ovat vastaavat; lapsi potkii pihalla futista ja harrastus maksaa futiksen verran tai sitten harrastetaan seurassa ja kustannukset nousevat välittömästi moninkertaiseksi, koska seurojen tavoitteena lähes poikkeuksetta on kisamenestys. Kilpaharrastukseen tuntuu kuuluvan monen mielestä ensisijaisesti rahanmeno, pettymykset ja suuret harjoitusmäärät.

Jos kilpaharrastaminen on sitten niin kamalaa kun annetaan monesti ymmärtää, miksi sitten niin monet lapset ja nuoret sitä tekevät? Siksikö, ettei ole muuta vaihtoehtoa ja vanhemmat toteuttavat saavuttamattomia unelmiaan? No tuskin sentään, vaan koska se on antoisaa ja kivaa. Koska osalla lapsista on synnynnäinen tarve keskittyä ja harjoitella johdonmukaisesti ja koska niille lapselle ja nuorille, ei focus ole pelkästään voittamisessa vaan myös harjoittelussa sekä itse kisatapahtumassa. Uskallan väittää, että suurin osa kilpailesvista lapsista sekä nuorista harrastaa rakkaudesta lajiin.

Tasapuolisuuden vuoksi, olisi upeaa, jos me yhteiskuntana pystyisimme tarjoamaan kaikille halukkaille mahdollisuuden harrastaa ohjatusti mutta vähemmän. Valitettavasti, ainakin metropolialueilla kilpailu on kovaa ja tavoitteet korkealla, joka heijastuu suoraan seurojen toimintaan sekä yksilöiden mahdollisuuksiin. Pienemmissä kaupungeissa harrastaminen onkin monesti astetta rennompaa ja edullisempaa. Kun pysähdyn hetkeksi tähän ajatukseen, ymmärrän, että niinhän se elämässä on; valintojen ja mahdollisuuksien välimaastossa harvemmin on mahdollista saada ihan kaikkea mitä haluaa.

Mielestäni on väheksyvää ja loukkaavaa, niin kuin nuoriso sanoisi, dissata kilpaharrastajia. Kilpaharrastajat, ainakin alle 10-vuotiaina tai alemman tason kilpailijoina, elävät lähestulkoon samanlaista elämää kuin lapset joilla harrastuksia ei ole tai harrastuskertoja on vähemmän. Treeneihin käytetty aika ei yleensä ole pois pihaleikeistä tai perheen muista ulkoiluista vaan, ainakin meidän perheessä, esimerkiksi telkun katsomisesta tai tietokonepelaamisesta. Kilpaharrastaja on samanlainen lapsi tai nuori kuin muutkin ja haluaa aivan samalla lailla leikkiä ja hengailla kavereiden kanssa, oli kyse sitten nukkeleikeistä tai pallonpotkimisesta. Olisikin varsin mukavaa vaihtelua lukea joskus mediasta myös kilpaharrastuksen positiivisista vaikutuksista; vastuunkantokyvystä, säntillisyydestä, joukkuehengestä sekä ystäväpiirin laajenemisesta, vain muutamia mainitakseni.

Lapset eivät mieti terveydellisiä vaikutuksia suuntaan tai toiseen harrastaessaan ja jos lapsi tekee sitä mitä rakastaa, onko meidän aikuisten asia lopettaa harrastus pelosta loukkaantumisiin tai harrastuksen yksipuolisuuden takia. Tai onko meidän tehtävä yhteiskuntana päättää, ettei kukaan voi kilpaharrastaa jos kaikki ei voi, tai ainakin paheksua heitä jotka niin tekevät. Eiväthän kaikki edes halua urheilla ja sitä paitsi, monesti lajien kilpatreenaus on paljon monipuolisempaa kuin pintapuolisesti tarkasteltuna nähdään. Silti etenkin nuorten kilpaharrastuksista kirjoitellaan lähes poikkeuksetta negatiiviseen sävyyn, eikä siinä jää yleensä mainitsematta terveyteenkäänkään liittyvät argumentit.

Tilanpuutteen takia, jotain jää aina jotain sanomatta koska aihe on niin monimutkainen ja laaja. On helpompaa kirjoittaa, että lapset pakotetaan harrastamaan, kuin kertoa, että seurasta löytyy aina jopa useampi vanhempi, joka jopa toivoo lapsen lopettavan harrastuksen. Meidän on niin paljon helpompi tuomita ja löytää negatiivisia asioita meille tuntemattomasta asiasta, kuin myöntää, että siinä voi olla mahdollisuuksia ja positiivia puolia mistä jäämme paitsi.

Valitettavasti mustavalkoinen kirjoittelu aiheesta, ei saa ainoastaan kilpaharrastusta näkymään huonossa valossa mutta se vaikuttaa myös ihmisten asenteisiin suhtautua nuoriin harrastajiin sekä harrastuksiin ylipäätään. Valitettavan monelta ei löydy tilannetajua olla kritisoimatta asiaa nuoren harrastajan kuullen ja en voi väittää itsekään nauttivani tilanteista, joissa minun odotetaan puolustautuvan harrastavien lapsien vanhempana. Lähes aina kyräilijöillä ja kommentoijilla on harrastustoiminnasta vääriä käsityksiä, jotka tulevat ilmi kun keskustelua jatketaan. Dialogissa suurin osa vastaväitteistä polkeekin paikallaan kilpaharrastuksen ja pihalla leikkimisen vastakkain asettelussa. Harvempi näist' kriitikoista on ikinä nähnyt sitä vilpitöntä hymyä kilpailijan kasvoilla kun itse jäi mitalitta, mutta kilpakumppani tai kilpaseura voitti. Moni ei ehkä huomaa, että se pihan innokkain pihajoukkueen kasaaja pelaa palloa myös kylän urheiluseurassa ja muutaman vuoden päästä hän kenties on se, joka mahdollistaa vapaamuotoisemman harrastamisen pienille lapsille saman lajin puitteissa. Kaikessa tavoitteellisuudessaan, monet kilpailevat lapset ovat tavattoman pyyteettömiä ja tsemppi ei jää vain omiin kisoihin vaan on mukana arjessa ja myös siellä kotipihan pallokentillä.

Emme paranna kansanterveyttä tai rohkaise lapsia ja nuoria terveellisempiin elämäntapoihin kritisoimalla heitä, jotka ovat harrastusmahdollisuuksia valinneet sen tavoitteellisemman polun. Sen sijaan, meidän tulisi kannustaa tasavertaisesti lapsia liikkumaan ja harrastamaan sekä tutkia mahdollisuuksia muokata niin harrastuksia kuin harrastusmahdollisuuksiakin monipuolisemmiksi sekä tasapuolisemmiksi.

Valitettavasti alkuperäinen artikkeli ei enää ilmeisesti ole luettavissa ilman Hesarin tunnareita. Tämä kirjotus on kirjoitettua sponttaanina ajatuksen virtana kyseiseen artikkelin lukemisen jälkeen, joten teksti saattaa jäädä hieman "ilmaan" mikäli alkuperäistä artikkelia ei pääse lukemaan, sorry.

Vähän yhdentekevä puuterihuone

Meillä on alakerrassa wc, joka on pääsääntöisesti kissojen sekä vieraiden käytössä. Koska tässäkin tilassa on aiemmin ollut se kamala lattia, on wc ollut minulle aika lailla yhdentekevä. En ole mitenkään fanittanut viilukalusteita ja seinällä ollut pitkä viiluhylly sai lähteä jo joku aika sitten. En muutenkaan ymmärrä, miksi wc:ssä tarvitaan kirjahyllyä. Olen hyllyn poistamisesta lähtien saanut katsella kahdeksää jättimäistä reikää seinällä sekä kuunnella äitini marinaa hyllyn poistosta, joka kerta kun hän on käynyt meillä. Se wc oli kuuleama niin paljon hienompi, kun siellä oli se 150 senttinen hylly, jonka ainoa virka oli kerätä päälleen kissanhiekkapölyä, jepulis.

Olin jälleen siinä pattitilanteessa, että olisi ollut jotenkin hölmöä heittää ehjiä ja siistiä kalusteita roskiin, vain koska en pitänyt niiden mallista tai väristä ihan kympillä. Pohdin myös, miten saan kahdeksan reikää keskellä seinää peittoon ilman, että joudun maalaamaan kokko wc:n. Ja jos maalaan koko wc:n, millä värillä sen maalaisi... ja pitäisikö sitten kuitenkin vaihtaa ne kalusteet samalla.

Lattian maalaus oikeastaan ratkaisi koko tilanteen. Uuden lattian kanssa kalusteetkaan eivät olleet enää niin kamalat ja sitten sain ajatuksen, että laitan reikien kohdalle taulut. Pohdin ensin, että otan kuvia erilaisista huusseista mutta ajatus kuulosti kuitenkin jotenkin sopimattomalta. Päätin lopulta teettää keväisellä Floridan reissulla ottamastani eläinkuvista rekvisiittaa seinälle.

Olin aiemmin googletellut canvastauluja ja törmännyt Gigantin kuvapalveluun. Muistin, että jostain syystä siellä pystyy teettämään 20*30cm kuvia murto-osalla siitä hinnasta mitä muualla saman kokoisista kuvista joutuu maksamaan, Päätin ottaa riskin ja testata laatua ja laitoin tilaten kuusi erilaista valokuvaa. Kuvat jäivät maksamaan alle 14 euroa joten kovin isosta menetyksestä ei ollut kyse, jos kuvat olisivatkin ihan kuraa.

Yllätykseni oli aikamoinen kun sain kuvat, sillä ne olivat todella hyviä. Olen aiemmin teettänyt samanlaisia kuvia vain Rajalassa ja nämä eivät mielestäni hävinneet sille laadulle lainkaan. Kuvien kehykset hain Ikeasta homma oli likimain pulkassa.

Hyvin simppelihän wc on ja siihen, että se saatiin ainakin omaa makuani miellyttämän ei loppujen lopuksi montaa euroa mennyt. Hain Plantsusta viherkasvin hieman elävöittämää tilaa mutta sen ja taulujen lisäksi aika lailla vanhoilla tavaroilla mennään. Kissojen hiekkalaatikon alla on puinen matto, joka kerää tassuista hiekat sekä nostaa hiekkalaatikkoa niin, ettei lattialämmitys lämmitä sitä. Huomasin nimittäin, että se vaikuttaa hiekan paakkuuntumiseen. Toinen matto lattialla on itseasiassa äitini, joka unohti sen ostamisen jälkeen autooni ja soitti perään, ettei tarvitsekaan mattoa. No minä nakkasin sen lähimpään paikkaan eli tänne. RL:n pyyhkeet on ostettu jenkeistä ja täysin virkaa tekemätön purkki peilitasolla tuli talon mukana. Istuva mies patsas ikkunalla on puuta ja äitini on ostanut sen Afrikasta joskus vuonna nappi ja kivi. Pöntön takana olevan hatun on tehnyt minulle katutaiteilija palmunlehdestä Antigualla vuonna 1986... jeps, pidän vanhoista tavaroista joilla on tarina.

Pinnan alla - Nikon Coolpix

Ostimme Jiille ja bellalle omat Nikon Coolpix S33 :et ennen Floridan reissua. Ajatuksena minulla oli, että juniorit voivat ottaa omia kuvia miten tykkäävät ja etenkin myös vedessä. Alunperin etsin vain "jotain pokkaria" mutta sitten tajusin että puhelimilla saa niin hyviä kuvia nykysin, ettei liene tarvetta ihan perus kameralle. Niinpä aloin tutkia vedenpitäviä kameroita.

Se, että voi ottaa kuvia vedessä ja että kamera kestää kolhuja ja roiskeita on ehdottomasti toivottu asia reissun päällä sekä kun kyseessä on lasten käytössä oleva kamera. Mainoskuvat on aina mainoskuvia ja oikeastaan ihan sama milkä kamera on kyseessä, kuvat näyttävät aina hyvältä. Katselin ennen ostopäätöstä muutaman videon YouTubesta, jossa näkyi Coolpixillä kuvattua pätkää merivedessä ja se lopulta vakuutti minut ostopäätöksestä. Ennen matkaa, kävin vielä hakemasta Puuilosta kelluvat avaimenperät molempiin kameroihin, jotta kamera ei vajoa pohjaan kiven lailla. Näissä kuvissa taitaa näkyä vain bellan pinkki kamera, sillä kuvat on otettu Jiin keltaisella samanlaisella. Tässä alla olevat viisi seuraavaa kuvaa on otettu minun omalla Canon 7D:llä, ei siis Coolpixillä.

Kuten ensimmäisestä kuvasta näkyy, kameralla voi ottaa todella hyviä kuvia veden alla, kun kaikki tai ainakin melkein kaikki, osuu kohdalleen. Veden pitää olla kirkasta ja kuva kannattaa ottaa lähellä pintaa ja auringon paisteessa. Vaikka kameran esittelyteksteissä kerrotaan ominaisuudesta, joka mahdollistaa vedenalaisen kuvaamisen ilman, että kuvaaja on veden alla, niin kokemuksesta voin kertoa sen olevan liki mahdotonta. Lähes yhtä hankalaa on itse olla veden alla kuvaamassa, ilman että nousee pintaan tai liikkuu koko ajan. Kolmas asia on sitten se, että miten helppoa on poseerata veden alla. Mainoksissahan kaikki vedenalaiset kuvat näyttävät upeilta mutta ehkä hivenen varovasti kehoitan valmistautumaan siihen, että noin 1 kuva 20:stä onistuu edes vähän sinnepäinkään.

Täytyy toki antaa myös painoarvoa sille, että Coolpixeillä on mahdollisuus ottaa kuvia välittämättä roiskeista tai hiekasta. Järkkärin raahaaminen altaalle tai rannalle on aina hieman vaivalloista mutta tämä taskukamera mahtuu helposti mukaan ja tiiviytensä ansiosta, sitä ei tarvitse varoa samalla tavalla kuin järjestelmäkameraa tai tavallista polkkaria.

Coolpix:ssä on erilaisia kuvaustiloja, joista yksi on vedenalainen kuvaus. Eli kameran kanssa ei tarvitse tehdä mitään erityisiä temppuja, että veden alla kuvaaminen onnistuu. Käyttöohjeissä kehoitettiin huuhtelemaan ja kuivaamaan kamera kastumisen jälkeen. Kamerat eivät olleet moksiskaan suolavedestä.

Kameralla toki voi ottaa muuallakin kuvia kuin vedessä. Bella otti kuvia lentomatkoilla ja eläintarhassa ja kuvat ovat mielestäni oikein hyviä. Kamerassa on myös paljon lisäominaisuuksia, jotka mahdollistavat kuvien muokkauksen jo kamerassa. Vaikka ominaisuus on ehkä enemmän lasten mieleen, täytyy myöntää, että tempauduin itsekin mukaan testailemaan erilaisia muokkausmahdollisuuksia. Myös kameran äänet ovat itse valittavissa ja muistaakseni bellan kamera haukkuu tällä hetkellä.