Mietteitä lasten ja nuorten harrastamisesta ja kilpaharrastamisesta

Olen kirjoittanut blogiin useita kertoja vuosien varrella lasten harrastuksista. Koska vuosien varrella lapset ovat kasvaneet ja harrastustilanteet muuttuneet, on teksteissä myös pohdintaa asiasta usealta eri kantilta ja kokemusten muovaamia mielipiteitä. Yhteistä kaikille teksteilleni kuitenkin on henkilökohtainen myönteisyyteni lasten ja nuorten ohjattua ja jopa tavoitteellista harrastustoimintaa kohtaa. En yleensä reagoi, ainakaan blogiin asti, ajankohtaisiin ja keskustelua kirvoittaviin aiheisiin, mutta taannoin, kun näin hesarin otsikon ” Lasten kannattaisi pelailla pihalla eikä käydä monta kertaa viikossa treeneissä” (http://www.hs.fi/elama/a1465359667646), nousi mieleeni heti useita ja jopa vähän puolustuksellisiakin mielipiteitä. Tässä vaiheessa en ollut vielä lukenut itse artikkelia.

Ensimmäisenä mieleeni nousi hämmennys, sillä otsikointi mielestäni antoi välittömästi ymmärtää, että ohjatut harrastukset ja pihalla pelaaminen ovat jotenkin toisensa pois sulkevia vaihtoehtoja. Toisaalta otsikon voi myös tulkita niin, että pihalla pelaaminen ja harrastus olisi lapselle tai nuorelle sama asia. Uskon että artikkelin otsikoinnissa juurikin pyritään edellä mainittuun kärjistämiseen mutta kuinkahan monelta lukijalta jää ymmärtämättä, ettei asia ole lainkaan näin mustavalkoinen.

Kun lähdin ahmimaan artikkelia eteenpäin, olin kirjoittajan kanssa samaa meiltä monista asioista. Urheiluharrastukset ovat liian suorituskeskeisiä sekä kalliita. Harjoittelukertoja viikossa on paljon. Kilpailu on kovaa ja täynnä pettymyksiä… eiku. Tähän kohtaan kompastuin ensimmäisenä. Kyllä, kilpailemiseen kuuluu pettymykset mutta siihen kuuluu myös onnistumiset ja toisten kannustus. Mielestäni aliarvioimme vahvasti lapsia, jos keskitymme arvottamaan kilpailua sisältäviä harrastuksia sillä, että kun ei voittoa tule, tulee vain pettymys. Näin ei läheskään aina ole ja uskallan väittää että mitä nuorempia lapset ovat, sinä vähemmän se pettymys kirpaisee. Niin kuin ilot, myös pettymykset kuuluvat elämään ja vaikka niitä ei nyt tieten tahtoen tarvitse treenata, en voi keksiä parempaa paikkaa sille, kuin läheisten joukkuekavereiden tai samaa harrastusta rakastavien kilpakumppaneiden seurassa. Hesarin kirjoituksesta jäi myös mielikuva, että moni luopuisi harrastuksista 10-15-vuotiaana juurikin pettymysten takia, johon niin ikään suhtaudun hieman skeptisesti. 

Kuten etukäteen arvelin, siirtyi aihe ohjatusta harrastamisesta nopeasti urheilun kilpaharrastukseen ja argumentointi keskittyi siihen. Näinhän se monesti menee oikeassakin elämässä; ilmoitin lapsen luistelukouluun mutta lapsi päätyi lopulta kutsuttuna kehitysjoukkueen kautta kilpajoukkueeseen. Samalla olin itse muuttunut hellästi harrastukseen ohjaavasta vanhemmasta kilpaurheilutoiminnan matkustajaksi tai jopa seuratoiminna kantavakis vapaaehtoisvoimaksi. Harvempi vanhempi edes halutessaan, pystyisi pakottamaan lasta harrastamaan jotain epämukavaa. Tahtotila tulee varmasti yleensä sieltä lapsen puolelta ja lähtökohtaisesti lapset jotka haluavat kilpailla, omaavat intensiteettiä ajaa asiaansa jo nuorella iällä. Se millaiset resurssit perheellä on tarjota harrastukselle, määräävät tässä kohtaa harrastusten suunnan.

Valitettavaa on, ettei monessa paikassa pysty harrastamaan kuin tavoitteellisesti tai ei ollenkaan. Tällöin resurssit, niin ajankäytön kuin eurojenkin suhteen ovat vastaavat; lapsi potkii pihalla futista ja harrastus maksaa futiksen verran tai sitten harrastetaan seurassa ja kustannukset nousevat välittömästi moninkertaiseksi, koska seurojen tavoitteena lähes poikkeuksetta on kisamenestys. Kilpaharrastukseen tuntuu kuuluvan monen mielestä ensisijaisesti rahanmeno, pettymykset ja suuret harjoitusmäärät.

Jos kilpaharrastaminen on sitten niin kamalaa kun annetaan monesti ymmärtää, miksi sitten niin monet lapset ja nuoret sitä tekevät? Siksikö, ettei ole muuta vaihtoehtoa ja vanhemmat toteuttavat saavuttamattomia unelmiaan? No tuskin sentään, vaan koska se on antoisaa ja kivaa. Koska osalla lapsista on synnynnäinen tarve keskittyä ja harjoitella johdonmukaisesti ja koska niille lapselle ja nuorille, ei focus ole pelkästään voittamisessa vaan myös harjoittelussa sekä itse kisatapahtumassa. Uskallan väittää, että suurin osa kilpailesvista lapsista sekä nuorista harrastaa rakkaudesta lajiin.

Tasapuolisuuden vuoksi, olisi upeaa, jos me yhteiskuntana pystyisimme tarjoamaan kaikille halukkaille mahdollisuuden harrastaa ohjatusti mutta vähemmän. Valitettavasti, ainakin metropolialueilla kilpailu on kovaa ja tavoitteet korkealla, joka heijastuu suoraan seurojen toimintaan sekä yksilöiden mahdollisuuksiin. Pienemmissä kaupungeissa harrastaminen onkin monesti astetta rennompaa ja edullisempaa. Kun pysähdyn hetkeksi tähän ajatukseen, ymmärrän, että niinhän se elämässä on; valintojen ja mahdollisuuksien välimaastossa harvemmin on mahdollista saada ihan kaikkea mitä haluaa.

Mielestäni on väheksyvää ja loukkaavaa, niin kuin nuoriso sanoisi, dissata kilpaharrastajia. Kilpaharrastajat, ainakin alle 10-vuotiaina tai alemman tason kilpailijoina, elävät lähestulkoon samanlaista elämää kuin lapset joilla harrastuksia ei ole tai harrastuskertoja on vähemmän. Treeneihin käytetty aika ei yleensä ole pois pihaleikeistä tai perheen muista ulkoiluista vaan, ainakin meidän perheessä, esimerkiksi telkun katsomisesta tai tietokonepelaamisesta. Kilpaharrastaja on samanlainen lapsi tai nuori kuin muutkin ja haluaa aivan samalla lailla leikkiä ja hengailla kavereiden kanssa, oli kyse sitten nukkeleikeistä tai pallonpotkimisesta. Olisikin varsin mukavaa vaihtelua lukea joskus mediasta myös kilpaharrastuksen positiivisista vaikutuksista; vastuunkantokyvystä, säntillisyydestä, joukkuehengestä sekä ystäväpiirin laajenemisesta, vain muutamia mainitakseni.

Lapset eivät mieti terveydellisiä vaikutuksia suuntaan tai toiseen harrastaessaan ja jos lapsi tekee sitä mitä rakastaa, onko meidän aikuisten asia lopettaa harrastus pelosta loukkaantumisiin tai harrastuksen yksipuolisuuden takia. Tai onko meidän tehtävä yhteiskuntana päättää, ettei kukaan voi kilpaharrastaa jos kaikki ei voi, tai ainakin paheksua heitä jotka niin tekevät. Eiväthän kaikki edes halua urheilla ja sitä paitsi, monesti lajien kilpatreenaus on paljon monipuolisempaa kuin pintapuolisesti tarkasteltuna nähdään. Silti etenkin nuorten kilpaharrastuksista kirjoitellaan lähes poikkeuksetta negatiiviseen sävyyn, eikä siinä jää yleensä mainitsematta terveyteenkäänkään liittyvät argumentit.

Tilanpuutteen takia, jotain jää aina jotain sanomatta koska aihe on niin monimutkainen ja laaja. On helpompaa kirjoittaa, että lapset pakotetaan harrastamaan, kuin kertoa, että seurasta löytyy aina jopa useampi vanhempi, joka jopa toivoo lapsen lopettavan harrastuksen. Meidän on niin paljon helpompi tuomita ja löytää negatiivisia asioita meille tuntemattomasta asiasta, kuin myöntää, että siinä voi olla mahdollisuuksia ja positiivia puolia mistä jäämme paitsi.

Valitettavasti mustavalkoinen kirjoittelu aiheesta, ei saa ainoastaan kilpaharrastusta näkymään huonossa valossa mutta se vaikuttaa myös ihmisten asenteisiin suhtautua nuoriin harrastajiin sekä harrastuksiin ylipäätään. Valitettavan monelta ei löydy tilannetajua olla kritisoimatta asiaa nuoren harrastajan kuullen ja en voi väittää itsekään nauttivani tilanteista, joissa minun odotetaan puolustautuvan harrastavien lapsien vanhempana. Lähes aina kyräilijöillä ja kommentoijilla on harrastustoiminnasta vääriä käsityksiä, jotka tulevat ilmi kun keskustelua jatketaan. Dialogissa suurin osa vastaväitteistä polkeekin paikallaan kilpaharrastuksen ja pihalla leikkimisen vastakkain asettelussa. Harvempi näist' kriitikoista on ikinä nähnyt sitä vilpitöntä hymyä kilpailijan kasvoilla kun itse jäi mitalitta, mutta kilpakumppani tai kilpaseura voitti. Moni ei ehkä huomaa, että se pihan innokkain pihajoukkueen kasaaja pelaa palloa myös kylän urheiluseurassa ja muutaman vuoden päästä hän kenties on se, joka mahdollistaa vapaamuotoisemman harrastamisen pienille lapsille saman lajin puitteissa. Kaikessa tavoitteellisuudessaan, monet kilpailevat lapset ovat tavattoman pyyteettömiä ja tsemppi ei jää vain omiin kisoihin vaan on mukana arjessa ja myös siellä kotipihan pallokentillä.

Emme paranna kansanterveyttä tai rohkaise lapsia ja nuoria terveellisempiin elämäntapoihin kritisoimalla heitä, jotka ovat harrastusmahdollisuuksia valinneet sen tavoitteellisemman polun. Sen sijaan, meidän tulisi kannustaa tasavertaisesti lapsia liikkumaan ja harrastamaan sekä tutkia mahdollisuuksia muokata niin harrastuksia kuin harrastusmahdollisuuksiakin monipuolisemmiksi sekä tasapuolisemmiksi.

Valitettavasti alkuperäinen artikkeli ei enää ilmeisesti ole luettavissa ilman Hesarin tunnareita. Tämä kirjotus on kirjoitettua sponttaanina ajatuksen virtana kyseiseen artikkelin lukemisen jälkeen, joten teksti saattaa jäädä hieman "ilmaan" mikäli alkuperäistä artikkelia ei pääse lukemaan, sorry.

Vähän yhdentekevä puuterihuone

Meillä on alakerrassa wc, joka on pääsääntöisesti kissojen sekä vieraiden käytössä. Koska tässäkin tilassa on aiemmin ollut se kamala lattia, on wc ollut minulle aika lailla yhdentekevä. En ole mitenkään fanittanut viilukalusteita ja seinällä ollut pitkä viiluhylly sai lähteä jo joku aika sitten. En muutenkaan ymmärrä, miksi wc:ssä tarvitaan kirjahyllyä. Olen hyllyn poistamisesta lähtien saanut katsella kahdeksää jättimäistä reikää seinällä sekä kuunnella äitini marinaa hyllyn poistosta, joka kerta kun hän on käynyt meillä. Se wc oli kuuleama niin paljon hienompi, kun siellä oli se 150 senttinen hylly, jonka ainoa virka oli kerätä päälleen kissanhiekkapölyä, jepulis.

Olin jälleen siinä pattitilanteessa, että olisi ollut jotenkin hölmöä heittää ehjiä ja siistiä kalusteita roskiin, vain koska en pitänyt niiden mallista tai väristä ihan kympillä. Pohdin myös, miten saan kahdeksan reikää keskellä seinää peittoon ilman, että joudun maalaamaan kokko wc:n. Ja jos maalaan koko wc:n, millä värillä sen maalaisi... ja pitäisikö sitten kuitenkin vaihtaa ne kalusteet samalla.

Lattian maalaus oikeastaan ratkaisi koko tilanteen. Uuden lattian kanssa kalusteetkaan eivät olleet enää niin kamalat ja sitten sain ajatuksen, että laitan reikien kohdalle taulut. Pohdin ensin, että otan kuvia erilaisista huusseista mutta ajatus kuulosti kuitenkin jotenkin sopimattomalta. Päätin lopulta teettää keväisellä Floridan reissulla ottamastani eläinkuvista rekvisiittaa seinälle.

Olin aiemmin googletellut canvastauluja ja törmännyt Gigantin kuvapalveluun. Muistin, että jostain syystä siellä pystyy teettämään 20*30cm kuvia murto-osalla siitä hinnasta mitä muualla saman kokoisista kuvista joutuu maksamaan, Päätin ottaa riskin ja testata laatua ja laitoin tilaten kuusi erilaista valokuvaa. Kuvat jäivät maksamaan alle 14 euroa joten kovin isosta menetyksestä ei ollut kyse, jos kuvat olisivatkin ihan kuraa.

Yllätykseni oli aikamoinen kun sain kuvat, sillä ne olivat todella hyviä. Olen aiemmin teettänyt samanlaisia kuvia vain Rajalassa ja nämä eivät mielestäni hävinneet sille laadulle lainkaan. Kuvien kehykset hain Ikeasta homma oli likimain pulkassa.

Hyvin simppelihän wc on ja siihen, että se saatiin ainakin omaa makuani miellyttämän ei loppujen lopuksi montaa euroa mennyt. Hain Plantsusta viherkasvin hieman elävöittämää tilaa mutta sen ja taulujen lisäksi aika lailla vanhoilla tavaroilla mennään. Kissojen hiekkalaatikon alla on puinen matto, joka kerää tassuista hiekat sekä nostaa hiekkalaatikkoa niin, ettei lattialämmitys lämmitä sitä. Huomasin nimittäin, että se vaikuttaa hiekan paakkuuntumiseen. Toinen matto lattialla on itseasiassa äitini, joka unohti sen ostamisen jälkeen autooni ja soitti perään, ettei tarvitsekaan mattoa. No minä nakkasin sen lähimpään paikkaan eli tänne. RL:n pyyhkeet on ostettu jenkeistä ja täysin virkaa tekemätön purkki peilitasolla tuli talon mukana. Istuva mies patsas ikkunalla on puuta ja äitini on ostanut sen Afrikasta joskus vuonna nappi ja kivi. Pöntön takana olevan hatun on tehnyt minulle katutaiteilija palmunlehdestä Antigualla vuonna 1986... jeps, pidän vanhoista tavaroista joilla on tarina.

Pinnan alla - Nikon Coolpix

Ostimme Jiille ja bellalle omat Nikon Coolpix S33 :et ennen Floridan reissua. Ajatuksena minulla oli, että juniorit voivat ottaa omia kuvia miten tykkäävät ja etenkin myös vedessä. Alunperin etsin vain "jotain pokkaria" mutta sitten tajusin että puhelimilla saa niin hyviä kuvia nykysin, ettei liene tarvetta ihan perus kameralle. Niinpä aloin tutkia vedenpitäviä kameroita.

Se, että voi ottaa kuvia vedessä ja että kamera kestää kolhuja ja roiskeita on ehdottomasti toivottu asia reissun päällä sekä kun kyseessä on lasten käytössä oleva kamera. Mainoskuvat on aina mainoskuvia ja oikeastaan ihan sama milkä kamera on kyseessä, kuvat näyttävät aina hyvältä. Katselin ennen ostopäätöstä muutaman videon YouTubesta, jossa näkyi Coolpixillä kuvattua pätkää merivedessä ja se lopulta vakuutti minut ostopäätöksestä. Ennen matkaa, kävin vielä hakemasta Puuilosta kelluvat avaimenperät molempiin kameroihin, jotta kamera ei vajoa pohjaan kiven lailla. Näissä kuvissa taitaa näkyä vain bellan pinkki kamera, sillä kuvat on otettu Jiin keltaisella samanlaisella. Tässä alla olevat viisi seuraavaa kuvaa on otettu minun omalla Canon 7D:llä, ei siis Coolpixillä.

Kuten ensimmäisestä kuvasta näkyy, kameralla voi ottaa todella hyviä kuvia veden alla, kun kaikki tai ainakin melkein kaikki, osuu kohdalleen. Veden pitää olla kirkasta ja kuva kannattaa ottaa lähellä pintaa ja auringon paisteessa. Vaikka kameran esittelyteksteissä kerrotaan ominaisuudesta, joka mahdollistaa vedenalaisen kuvaamisen ilman, että kuvaaja on veden alla, niin kokemuksesta voin kertoa sen olevan liki mahdotonta. Lähes yhtä hankalaa on itse olla veden alla kuvaamassa, ilman että nousee pintaan tai liikkuu koko ajan. Kolmas asia on sitten se, että miten helppoa on poseerata veden alla. Mainoksissahan kaikki vedenalaiset kuvat näyttävät upeilta mutta ehkä hivenen varovasti kehoitan valmistautumaan siihen, että noin 1 kuva 20:stä onistuu edes vähän sinnepäinkään.

Täytyy toki antaa myös painoarvoa sille, että Coolpixeillä on mahdollisuus ottaa kuvia välittämättä roiskeista tai hiekasta. Järkkärin raahaaminen altaalle tai rannalle on aina hieman vaivalloista mutta tämä taskukamera mahtuu helposti mukaan ja tiiviytensä ansiosta, sitä ei tarvitse varoa samalla tavalla kuin järjestelmäkameraa tai tavallista polkkaria.

Coolpix:ssä on erilaisia kuvaustiloja, joista yksi on vedenalainen kuvaus. Eli kameran kanssa ei tarvitse tehdä mitään erityisiä temppuja, että veden alla kuvaaminen onnistuu. Käyttöohjeissä kehoitettiin huuhtelemaan ja kuivaamaan kamera kastumisen jälkeen. Kamerat eivät olleet moksiskaan suolavedestä.

Kameralla toki voi ottaa muuallakin kuvia kuin vedessä. Bella otti kuvia lentomatkoilla ja eläintarhassa ja kuvat ovat mielestäni oikein hyviä. Kamerassa on myös paljon lisäominaisuuksia, jotka mahdollistavat kuvien muokkauksen jo kamerassa. Vaikka ominaisuus on ehkä enemmän lasten mieleen, täytyy myöntää, että tempauduin itsekin mukaan testailemaan erilaisia muokkausmahdollisuuksia. Myös kameran äänet ovat itse valittavissa ja muistaakseni bellan kamera haukkuu tällä hetkellä.

Eteisen muutos ja kokemuksia teippitapetista

Sisältää yhteistyön.

Täällä on kuvia meidän eteisestä vielä muutamia viikkoja sitten. Siitäkin huolimatta, että kuulostan pinnalliselta, on minun pakko myöntää, että eteinen on suorastaan hävettänyt minua. Ehkä juuri siksi, etten ole itse pystynyt vaikuttamaan sen ulkonäköön ja kaikki ratkaisut ovat olleet aivan erilaisia kuin olisin itse valinnut. Ja sanotaanhan sitä, että eteinen on kodin käyntikortti. No meidän eteinen ei kyllä ole ollut ja kesäisin olenkin mielummin toivottanut vieraat tervetulleeksi terassin ovesta.

Kun lattian väri muuttui, innostuin välittömästi sisustamaan tilaa muutenkin. Olen niin käytännön läheinen, että pyrin pitämään aina mielessä kuitenkin sen, mitä varten tila on. Meidän tuulikaappi on likaisia kenkiä ja takkeja varten ja siksi siellä on avonaulakot sekä kenkähylly mihin on nopea jättää ulkokamat. Eteishalli on taas enemmänkin läpikulkua varten ja etenkin talvella, siinä puetaan toppavaatteita tai snoukkakamoja. En missään nimessä halunnut halliin juurikaan kalusteita koska ne olisivat tiellä ja muutenkin halusin pitää tilan avarana ja valoisana, tai ainakin niin valoisana kun ikkunaton tila voi olla.

Alusta asti oli selvää, että kissojen kiipeilyteline tulee edelleen olemaan hallissa. Koska telineen alkuperäinen beige karvaverhoilu ei miellytti omaa silmää yhtä paljon kuin eteisen vanha lattia, päätin päällystää kiipeilytelineen uudestaan. Varastosta löytyi tukevaa harmaata puuvillakangasta ja jotta sain telineeseen vähän ilmettä, päätin tehdä pusseihin reippaat nappikaistaleet ja laittaa erilaisia nappeja eri kerroksiin. Hämmentävää on, että nyt myös kissat pitävät telineestä paljon enemmän kuin ennen -ehkä se on tuo tumma väri mikä vetää vaaleita kissoja puoleensa.

Lattialle laitoin jo vuosia meillä olleen Assin eli taljan. Ensin etsin tilaan pyöreää mattoa mutta tajusin, että jos matto olisi pikkasenkaan paksu, eivät kaikki ovet aukea kunnolla, joten onneksi muistin että meillähän on talja jo valmiina. Assi sopii paikalleen muotonsa ja värinsä ansiosta täydellisesti. Kiipeilytelineen ja taljan seuraksi hain Ikeasta kellon joka olisi pitänyt olla eteisessä jo monta vuotta, mutta eihän sitä kaikkea aina muista tai tajua hankkia.

Hallin toisella puolella on Ikean Bestå kaapisto ja todella hankala syvennys. Olen kolme vuotta pyöritellyt mielessäni tilaan sopivaa säilytyskalustetta tai muuta funktiota, turhaan. Tuskin on mikään uusi juttu, että portaiden alla on se hankala tila mille ei ole mitään käyttöä. Nyt kuitenkin keksin, että laitan paikkaan meidän Kentiapalmun. Kasvin pitäisi selvitä hyvin ilman aurinkoa ja kooltaan se on juuri passeli syvennykseen. Ostin palmulle korin jossa toistuu sama väri ja fiilis kuin isovanhempieni vanhassa puutuolissa ja perunakapassa. Palmun muoviruukun sekä korin suojamuovin reunat teippasin naamiointiteipillä, etteivät paista rumasti silmään, vink vink. Palmun takana on kaksi siellä täällä pyörinyttä kenkäkaappia, jossa säilytämme "sen toisen vuodenajan" kenkiä.

Bestån yläpuolelle olen tilannut uuden valaisimen, jota olen jo muutaman vuoden pyöritellyt mielessä mutta sille ei ole ollut paikkaa, kunnes nyt. Myös taulu puuttuu vaikka kehykset jo on. 

Olen niin ikään miettinyt jo pidempään, että pienelle seinälle portaiden vieressä pitää keksiä jotain. Koska olemme teippailleet ennenkin mm. kuusen yläkerran seinään, kävin katsomassa Teippitarhan sivulta, olisiko siellä oikeanlaista teippiä ajatukseni tueksi. Ei juurikaan yllättänyt, että valtavasta valikoimasta löytyi juuri sitä mietä hain ja kun kyselin toimareita teipeille, heitettiinkin minulle vastakyssäri yhteistyöstä. No ehdottomasti olin messissä ja Teippitarhasta lähettivät minulle kolme rullaa mattamustaa teippitapettia.

Tänään teippasimme miehen kanssa seinään raidat, jotka noudattavat ikään kuin samaa raidoitusta kuin portaat ja tykkään! Mies ei ehkä ole ihan yhtä innoissaan, sillä hänen mielestä tila pieneni, mutta kyllä tämän kokoisessa hallissa siihen varaa on. Olen vuosia halunnut raitaseinää mutta koska maalaaminen on niin pysyvää ja tapetointi vaivalloista, on ajatus aina jäänyt toteuttamatta, tähän asti. Teippitapetilla raitojen teko on niin helppoa ja nopeaa, että nyt tekee mieli teipata pari muutakin huonetta. Teippi tarttuu tosi hyvin ja tasaisesti mutta vaikka menisi ekalla kerralla vähän vinoon, on se helppo irroittaa ja teippi kiinnittyy vielä yhtä hyvin uudestaankin. Jos kyllästyn seinään, ei tarvitse kuin repiä teipit pois ja taas on yksivärinen seinä. Ihan super!

Teippitarhalla on muuten oma osasto Habitaressa, jos innostuit puoliksikaan niin paljon kuin minä.

Laitan varmasti jokusen uuden kuvan, kun uusi lamppu saapuu ja löydän oikeanlaisen julisteen kehyksiin.

MUKAVAA VIIKKOA KAIKILLE !

Syysblues

Ensimmäisessä luonnoksessani kirjoitin omasta suhteestani siniseen. Sitten tajusin, että miksi ihmeessä höpötän omista mieltymyksistäni, kun kyse bellan uudesta lempiväristä. Omat höpinät siis sikseen ja asiaan.

Bellan lempiväri on aina ollut vaaleanpunainen. Hän taisi olla jo parivuotias, ennen kun hänen kaappiinsa edes löyti mitään muuta väriä kuin vaaleanpunaista tai valkoista. Bella tykkää myös valkoisesta, harmaasta sekä mustasta ja lähes kaikista pastelliväreistä. Värien käyttö on aika paljon kiinni vuodenajasta, nyt esimerkiksi mennään väreillä ja harmailla ja kohta talvea kohti kulkiessa vielä vähemmän väreillä.

Viime keväänä likka alkoi näyttää merkkejä omasta kiinnostuksesta tummansiniseen. Mielestäni tummansininen ja vaaleanpunainen on ”match made in heaven”, joten en yhtään laittanut vastaan tummansinisien vaatteiden hankkimiselle. Olenhan jo muutaman vuoden ajan ostanut esimerkiksi tummansinisiä ulkotakkeja. Olen nyt hankkinut sieltä täältä muutaman vaatteen lisää täydentämään vaatekaappia ja bella on ollut varsin innoissaan.

Floridassa ostimme tummansinisen kesätakin Abercrombielta. Olen vuosia kertonut miten meillä ei käytetä kesätakkeja mutta ilmeisesti tämän ikäiset työt haluavat jo pukeutua omalla staililla ja kesätakeillekin on tullut käyttöä. Abercrombien mitoitus on hieman konstikas; takit ovat lyhyitä, kapeita ja pitkä hihaisia joka kannattaa ottaa huomioon tilausta tehdessä. Alakuvan takkia ei ole enää saatavilla kuin ihan pienessä koossa, mutta syksyn aikana Abercrombielle pitäisi tulla "weather warrior"-takkeja, joita meillä on ollut jo monta vuotta käytössä.

Tällä hetkellä Gapilla on hyviä tarjouksia meneillään, joten kannattaa ehdottomasti tsekata sivuilta pitkähihaiset sekä fleecet talvea varten. Tilasin tummansinisen fleecen bellalle joku viikko sitten ja on kyllä mukava nähdä kun joku ostos menee nappiin ”Ooooh, äiti nää on tummansinisiä! Mä laitan nää heti huomenna” –oli välitön reaktio. Fleecen kaverina tilattiin tummansininen paita joka ilahdutti mallillaan. Gapille epätyypilliseen tapaan tämä paita on pitkä ja kapea. Näitä taidan tilata lisää. muissakin väreissä.

Sokerina pohjalla on uusi joukkuetakki, Reima Sneak. Bellan lempitakki on kaksi vuotta ollut vastaava Reiman untsikka. Takki on kevyt ja todella hyvän mallinen mutta valitettavasti jäi pieneksi keväällä. Bellan joukkueen varustevastaavana pääsin vaikuttamaan koko joukkueen takkihankintaan ja kun kävi ilmi, että Reimalla on tänäkin vuonna vastaama takki mallistossa, tilasimme Reimalta koko joukkueelle tämän vuoden mallin takista. Tummansininen väri on täydellinen ja reimamaiseen tapaan takki on huoliteltu ja laadukas. Joudun ehkä hieman säännöstelemään takin käyttöä, sillä takki on ensisijaisesti joukkuetakki, mutta toisaalta tämän ikäiset osaavat jo pitää vaatteensa varsin siistinä. (Ps. kuva näytää minun koneellani aika tummalta, eli voi väristää värejä hieman)

Tällaisia tummansinisiä fiiliksiä tällä kertaa, aurinkoista viikonloppua kaikille!

Harrastavan perheen kodinhoitohuone eli käytännöllisyyttä arkeen.

Pidän itseäni aika analyyttisenä ihmisenä mutta voi myös olla, että olen vain neuroottinen. Tapanani on pohtia seurauksia ja niihin johtavia syitä aika perusteellisesti ja miettiä, millä palasilla täysin arkisiinkin asioihin voi vaikuttaa. Jo vuosia sitten ymmärsin mikä vaikeuttaa arkea ehkä kaikkein eniten: se ettei asioille ole omaa paikkaa. Tavaroiden epämääräisen tai epäkäytännöllisen sijoittamisen välitön seuraus on yleensä sotku sekä se, että joutuu etsimään tavaroita tai kaivamaan niitä mitä järjettömimmistä paikoista. Tästä seuraa lähes poikkeuksetta aikahaaste haaste, sillä etsimiseen ja kaivamiseen menee ylimääräistä aikaa ja sitten onkin jo kiire. Kiireestä seuraa hermostumista ja tiuskimista ja kas kas, ollaan tilanteessa missä x määrä perheenjäseniä etsii, paiskoo, tiuskii ja koko porukka on myöhässä ja kämpässä yleensä vielä isompi epäjärjestys. No, mikäs sen mukavampaa 7 päivänä viikossa …eiku.

Jokaisen arkeen kuuluu vähän eri asiat ja myös resurssit ovat eri. Meidän resurssit muuttuivat huomattavasti kolme vuotta sitten kun muutimme kerrostalosta omakotitaloon mutta toisaalta pari vuotta myöhemmin huomasimme asuvamme kahden kilpaurheilijan kanssa. Niinpä pikkuhiljaa oman talon toiminta käytännössä on selkeytynyt ja myös arjen tuomat haasteet konkretisoituneet.

Ennen.

Monesti talon sydämeksi ajatellaan keittiötä. Jos sydän on se, joka mahdollistaa koko systeemin käynnissä pysymisen, on se meillä ehdottomasti kodinhoitohuone. Kodinhoitohuoneessa pestään vaatteet joka mahdollistaa meidän liikkumisen yleisesti hyväksytysti verhoiltuna mutta kodinhoitohuone on myös meidän harrastusvarustelun keskusyksikkö. Koska lapsilla on harrastuksia jokaisena päivänä viikossa ja yhteensä kaikkineen noin ehkä 25 tuntia, on harrastusvarusteiden säilytyksellä ja harrastuksiin lähtemisen sujuvuudella suuri merkitys ajankäytöllisesti. Koska olen suurimman osan arjestä yksin jälkikasvun kanssa, on molempien ollut pakkokin oppia omatoimiseksi ja meillä oltava tietyt rutiinit, sillä aikaa ei kertakaikkiaan ole yhtään liikaa.

Kodinhoitohuone kätkee sisäänsä myös kaikki remppa ja siivoustavarat. Huone sijaitsee alimmassa kerroksessa ja sinne on pääsy eteisestä sekä vilpolasta. Aika hankalan huoneesta tekee sen läpikulku, jonka johdosta alun perin huoneeseen on sijoitettu kaikki toiminnot toiselle pitkälle seinälle. Huoneen isosta koosta huolimatta kaappitila on mielestäni suunniteltu hieman epäkäytännölliseksi ja se osittain puutteellistakin. Tosin keskellä seinää oleva ikkuna estää kokonaisen kaappiseinän rakentamisenkin. Arvostan kuitenkin pitkää pöytätasoa sillä siinä lepää niin viikattavat kuin viikatutkin pyykit, kunnes ne kannetaan kaappeihin.

Kun reilu vuosi sitten nurkkiin ilmestyi pikku hiljaa suksimonojen, snoukkakenkien, tennisvarusteiden ja ulkoluistimien lisäksi kahdenlaista kilpaluisteluvarustetta, alkoi allekirjoittaneella pinna kiristyä. Tiedättehän sen pienen valtion kokoisen ka-ma-lal-ta haisevan lätkälaukun? Ja ne hemmetin hanskat, suojat ja kolmet luistimet ja puukepit. Siihen päälle pienempi laukku ja kaiken maailman harkka- ja verkkavarusteet. Ja sitten me etitään niitä kamoja seitsemänä päivänä viikossa pitkin lattioita ja laukkuja ja odotetaan milloin valmentaja huomauttaa, että ”kissat-ohjelma oli viime kaudella, eikä harkkoihin kaivata enää karvan karvaa". Ehdoton lempparini oli, kun joskus yritin mennä saunaan ja koko pesuhuone on täynnä lätkävarusteita ja alkoi ketuttamaan jo ovella.

Hey, no more.

Suunnittelin kodinhoitohuoneeseen pienen hyllylaajennuksen ja Anttilan myymät -50% Elfat tulivat enemmän kuin tarpeeseen. Suunnittelun lähtökohtia oli, ettei mitään ole lattialla, nuoriso yltää itse omiin tavaroihinsa ja mitään ei tarvitse siirtää, että saa oikean varusteen esiin. Kaikki harrastuskamat, lukuun ottamatta suksia, lautoja ja snoukkakenkiä/kypäriä, on nyt yhdessä hyllystössä.

Ylimmällä hyllyllä oikealla makaa sulkismailat ja alapuolella olevalla rekillä kuivatetaan kaikki hengarissa kuivatettava pyykki kuten kauluspaidat ja housut. Rekin alapuolella on hengarikori sekä kori, johon tyhjennetään kuivausrummusta sukat. Näitä koreja meillä kiertää kaksi: yksi on yläkerran kylppärissä likavaatekorina ja kun se tulee alas ja tyhjennetään likavaatekaappiin, viedään alhaalta samalla täysi sukkakori ylös, lajitellaan sukat laatikkoihin ja laitetaan pyykkikoriksi. Ja kaiken realistisuuden nimissä totean, ettei se nyt aina mene ihan näin saumattomasti. Sukkakorien alla majailee bellan kisalaukku.

Toisella puolella ylähyllyllä on se pahamaineinen lätkälaukku, josta koko hyllymuutos sai alkusysäyksen. J säilyttää hallilla ”kovat” lätkäkamat ja käyttää laukkua ainoastaan kismatkoilla. Ylähyllyn alapuolella on varattu hylly silitettäville pyykeille ja sen alla hylly sisäpelikengille. Tennistä pelataan kolme kertaa viikossa joten kengät ja mailat on oltava helposti saatavilla. Taso on tarkoitettua reppujen pakkaamista sekä puhtaan pyykin koria varten.

Reunimmaisen laatikoston yläkorissa on kokoelma erilaisia laukkuja. Vähän päivästä riippuen harrastuskamoja laitetaan milloin putkikassiin ja milloin kangaskassiin. Kaikki perheen uimapuvut löytyvät myös täältä, josta ne on helppo ottaa mukaan pyyhkeen kanssa jos tulee lähtö rannalle tai kaverin kanssa uimaan. Alimmassa korissa on bellan ulkoluistimet joita käytetään koululuistelussa. Keskimmäinen koristo on bellan; ylimmässä luisteluun liittyvät vaatteet ja varusteet ja alempana tennis ja koululiikuntavaatteet. Vastaavasti Jiin korit löytyvät oikealta ja varusteet samalla logiikalla. Mikäli tarvitsemme lisää säilytystilaa, on hyllyjä helppo lisätä ja lattiatila pysyy edelleen vakiona ja etenkin tavarattomana. Inhoan sitä, kun joutuu ensin nostamaan sata tavaraa ylös ennen kun voi imuroida tai en mahdu lajittelemaan pyykkejä kunnolla.

Kun eri harrastuksia on välillä peräkkäin samana päivänä, ei ole pakko edes ottaa kenkiä pois sillä riittää pit stop kodinhoitohuoneessa. Mainittakoon vielä, että eteishallin toisella seinällä on pieni vaatehuone, joka pitää sisällään lumilautakengät sekä lautailussa käytettävät villa/tekniset kerrastot sukkineen. Tällä järjestelyllä kaikki harrastuskamat ovat yhdessä paikassa ja yläkerran kapeissa on ainoastaan käyttövaatteet. Teoriassa homma toimi täydellisesti, loppuhan on kiinni ainoastaan jälkikasvun kovapäisyydestä eli miten hyvin menee jakeluun, missä niitä tavaroita pidetään. Lopetin jo joku aika sitten osallistumisen etsintöihin eli nyt on vain nuorisosta kiinni, kuinka sujuvaa haluavat arjestaan tehdä.

Tämä ei ehkä kelpaa sisustuslehtien sivuille mutta tärkein on saavutettu, se toimii käytännössä.